Matti Perälä

Lily ja K24

#twaarna. Nyt tarvitaan aikuismaista uskoa! Jeesus lähetti matkaan jalat maassa kulkevia naisia ja miehiä. Lööpit ovat asia erikseen.

Kuvan mahdollinen sisältö: ulkoilma ja vesi

Raamattukäsitys uusiksi: Ytyä sateenvarjon alle

27.08.2018 15:28 - Matti Perälä - Luettu 369 kertaa

”Valeuutisilla ja Raamatun kertomuksilla on vain vähän eroa, sanoo historioitsija Yuval Noah Harari.” Siihen vähään eroon olisi ehkä kuitenkin hyvä kiinnittää huomiota. Kulttuuritoimittaja Joonas Turunen sanoo, että Hararin väite on kova. (HS Viikko 34/2018). Ennen muuta väite on ehkä tarkoitettu herättämään kiinnostus kirjoittajan tuotantoa kohtaan. Itse aihe – valeuutiset - on toki ensiarvoisen tärkeä.

Elina Perälän hiilipiirros 2017.

Raamatun käyttäminen esimerkkinä antaisi aihetta tuumia historiallisen pohjan ja totuuden välistä yhteyttä. Harari tuntuu kuittaavan asian puhumalla vain keksityistä tarinoista. Mihin keksityn ja toden välinen raja vedetään? Tarkoitan tällä valehtelun ja tulkinnan välistä rajapintaa. Esimerkkinä käytetään usein onnettomuuden silminnäkijöiden kertomuksia – ne voivat poiketa toisistaan hyvinkin paljon. Itse onnettomuus on tapahtunutta historiaa. Siitä kerrotaan kuitenkin tulkintojen avulla. Samaan tapaan voidaan puhua Raamatun ajan tapahtumista ja niiden tulkinnoista – ja Raamatun sanomasta.

Tulkinnan ja keksityn välinen raja on mielenkiintoinen. Voidaanhan tuumia esimerkiksi H.C. Andersenin satujen totuutta. Toisaalta voi sanoa, että ne ovat alusta loppuun keksittyjä tarinoita. Toisaalta voi sanoa, että ne välittävät aikuisillekin jotain, mikä on totta ihmisten elämässä ja maailmassa. Satu ja valeuutinen eivät ole sama asia. Uskonnollisiin asioihin kuten tieteeseenkin kuuluu ”tulkinnan taito” (hermeneutiikka).

Harari osaa käyttää kieltä. Hän näyttää mustavalkoisten kuvien voiman. Asiat ovat joko tai mutta eivät sekä että. Joko tai on perinteistä uskonnollista kieltä, jolla on taustansa. Syvemmällä on kuitenkin etsimisen vaiva ja palkka: ”Ei jokainen, joka sanoo minulle ´Herra, Herra´, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon.” (Matt. 7:21). – No niin. Nyt lainasin Raamattua. Miten tämän ymmärrän?

Jeesus ei puhu siitä, että sovitustyö olisi tarpeeton. Taivaallisen Isä tahdon tekeminen on sydämen uskoa. ”Sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen.” (Room. 10:10). Tästä pääsen kohtuullisen sujuvasti teologisen tieteeseen. Pidän lähtökohtanani nyt tuota Roomalaiskirjeen kohtaa. Voiko teologinen tiede kumota tai vahvistaa vanhurskauteni tai pelastukseni? Tiede ei ainakaan minulle voi toimia sen paremmin sydämen uskon kuin suun tunnustuksenkaan estäjänä tai takuumiehenä.

Tiedän, että on seurakuntalaisia ja ehkäpä pappejakin, jotka suhtautuvat vähättelevästi teologiaan. Ajattelun ja uskon välinen tie on monasti aika tukossa. Olen huolestunut juuri tästä. Kyllä meillä täytyy olla tilaa ajatella ja kysellä ilman että tuntisi uskon kallion järkkyvän allaan.

Liityn tässä Joonas Turusen toistamaan neuvoon välttyä joutumasta valeuutisten pauloihin: ”Muistakaa lukea tieteellisiä tutkimuksia.” Samaan neuvoon päätyy toimittaja Antti Berg. (Kotimaa24, 25.8.2018). ”Raamatuntulkinnan olisi hyvä pohjautua johonkin syvempään kuin jakeiden irrotteluun asiayhteydestään tai yhden karismaattisen raamattuopettajan tulkintaan.” On kuitenkin tässä yhteydessä tarpeen sanoa, että juuri jakeet ovat usein elämän aarteita. Niitä voi muistella tai vaikka mutista lenkkipolulla. Se on uskon matkaa ja ravintoa.

Antti Bergin selostus on hyvä mutta olen täysin eri mieltä otsikosta: "Sopu löytyy kirkossa vain, jos totuudesta luovutaan." Sopu ei löydy kirkkoon totuudesta luopumalla. Kirkon pitää uskaltaa olla kirkko myös raamattukäsityksessään. Sopu löytyy kirkossa vain, jos totuuteen tosissaan ja yhdessä pyritään. Sateenvarjon alla pitää olla sekä tilaa että ytyä.

-

Eivätkö seurakunnat ymmärrä?

22.03.2018 10:24 - Matti Perälä Luettu 453 kertaa

Seurakuntavaaleihin valmistautuvat seurakunnat ovat erikoisen tilanteen edessä. Miksi valita luottamushenkilöitä, jos heidän päätöksentekoonsa ei luoteta? Viimeaikaiset uutiset ovat karua luettavaa.

Kainuun seurakuntayhtymälle punaista valoa – kaksi seurakuntaa puolusti, seitsemän vastusti (Kotimaa 24 19.3.2018). Pirkanmaan neljä seurakuntaa tyrmäsi täysin kapitulin suositteleman seurakuntaliitoksen (15.3.2018). Turun tuomiokapituli esittää aseurakuntaliitosta vastoin yhteisen kirkkovaltuuston tahtoa (14.12.2017).

(Elinan Perälän hiilipiirros 2018, Yksinäinen soutaja)

Suurilla kirjaimilla en voi puhua, koska olen ollut mukana muutamissa selvitystehtävissä, en kuitenkaan yllä mainituissa. Selvitystyöhön kuuluu, että on huolella keskusteltu luottamushenkilöiden ja työntekijöiden kanssa ja saatu tarvittava asiantuntija apu ja laadittu niiden pohjalta yhteinen ehdotus. Mistä siis pakit johtuvat?

Runnomalla seurakunnat eivät motivoidu hyvään juoksuun. Eikä pakko ole tuomiokapitulin eikä varsinkaan kirkkohallituksen etu. Ilman hyvää tahtoa ei synny hyvää jälkeä.

--  

Jeesus puhuu Suomen avioliittolaista?

27.02.2018 23:02 - Matti Perälä - Luettu 907 kertaa

Näinhän se näyttää olevan. Näinhän se ei ole! Raamattuun vetoaminen kuuluu kirkon avioliittokeskusteluun. Raamattu on kaikille sama, vain tulkinta ontuu. Tulkintaan tulee mukaan oppi. Uskonoppi on kompastuskivi. Uskonoppi voi olla myös ratkaisu! Havainnollistan opin merkitystä omalla kokemuksellani.

Muistan hetken, jolloin ensimmäisen kerran kuulin puhuttavan samaa sukupuolta olevien avioliitosta. Minusta se tuntui kummalliselta ja reaktio oli päivänselvä. Eihän avioliitto sitä tarkoita! Ei ainakaan Raamatun mukaan.

Sittemmin on paljon vettä virrannut niin Kymijoessa kuin monissa muissakin virroissa.

Tällä palstalla totesin aiemmin, että kävin Tohmajärven Kemien kirkon messussa ja tunnustin uskoni. Uskontunnustuksessa ei kuitenkaan puhuttu mitään kirkon vihkikäytännöistä ja - keskusteluista. Asian nykyiseen julkisuuteen nähden luulisi, että siitä jotain sanotaan messussakin ääneen. Mutta eipä sanota. Mitä siis opilla tarkoitetaan?

Tavallisesti oppi jaotellaan pääkohtiin kuten Ilmoituksesta, Pyhästä Raamatusta, Uskosta, Jumalasta, Luomisesta, Ihmisestä, Synnistä, Kristuksesta, Armosta, Pelastuksen välineistä, Kirkosta, Viimeistä tapahtumista. (Pöhlman, Dogmatiikan pääkohdat). Ehkä avioliittolakia koskien voisi ajatella, että siitä puhutaan silloin kun puhutaan ihmisestä tai pelastuksen välineistä. Ihmisestä sanotaan uskonopissa yleisimmin, että puhumme ihmisestä Jumalan kuvana ja maan tomuna – yhtä aikaa. Pelastuksen välineistä puhuttaessa ajatellaan tavallisimmin sitä, että Jumala vaikuttaa ristiinnaulitussa ja ylösnousseessa Kristuksessa. Pelastus välitetään Sanan -julistuksessa, kasteessa ja ehtoollisessa.

Pyhästä Raamatusta puolestaan ylimmäksi nostetaan yleensä Kristus. Mikä ei opeta Kristusta, se ei ole apostolista, vaikka sitä opettaisi Pietari tai Paavali, näinhän Martti Luther sanaili.

 

Kuva: Elina Perälän hiilipiirros 2018

Lutherin Kristus - lause on viime vuosina vaikuttanut omien katsomusteni muutokseen kaikkein eniten. Omien ajatustapojen muuttaminen ei ole mahdotonta mutta hidasta se on. Varsin hidasta muuttaminen on silloin, kun olen ehtinyt sivellä niihin raamatullisuuden leiman. Juuri näin on ollut omalla kohdallani. Jos muutan omaa näkemystäni, tuntuu kuin muuttaisin Raamattua! Vaikka oikeasti alkaisin aavistella jotain Kristuksen läheisyydestä.

Ehkäpä nyt todellakin on aika saada Kristus keskustelujen keskiöön. Me korostamme avioliittolaista keskusteltaessa pappia ja sääntöjä ja kaavoja. Olen itse jo eläkepappi. Olen kuitenkin aina ajatellut, että pappeuteen kuuluu myös harkinta. Kirkolla on oma käsitys (propositio ecclesiae). Niin saa olla. Jos joku pappi kuitenkin on esivallan alla ja siunaa laillisen avioliiton tai vihkii itse sellaiseen niin ei hän valtion lakia riko. Miksi kirkon pitäisi rangaista? Uskoommehan kuuluu esivallan kunnioittaminen. Voitaisiinko vain – jos opista puhutaan – hyväksyä lähimmäistemme kohtelu valtion lain määrittämällä tavalla. Niin, vaikkei valtio kirkon käytäntöjä sanelekaan. Voisiko toimintaohjeemme olla hiukan nykyistä suorempi ja yksinkertaisempi Kristuksen oppi (doctrina Christi)?

Dogmi on Jumalan ilmoittama totuus, jonka kirkko esittää uskottavaksi. Ymmärrän hyvin, että ihmisyys on niin olennainen asia, että se kuuluu uskonoppiin ja on luomiskertomuksen ydin ja huippu. Vertauskuvallisuudessaan naisen luominen miehestä voi toki loukata nykyaikaista tasavertaisuuden käsitystä. Kysymys on kertomuksesta, joka on myös vapauttava. Ihminen luodaan ja sitten käy ilmi, että tämä ihminen, mies tarvitsee kumppanin vieläpä kylkiluun tasalta. On kuitenkin selvää, ettei kaavamainen kertomus ole dogmiksi korotettaessakaan biologiaa - eikä Suomen avioliittolakiakaan.

Emme nykyisin saa julkisuuteen puhetta uskosta, uskon harjoittamisesta, hartaudesta, rukouksesta. Mietin, että ottaisinko minäkään esille näitä avioliittonäkemyksiä, ellen olisi kirkolliskokouksen jäsen. Ehkä minulle riittäisi omakohtainen uskonharjoitus omassa hiljaisuudessani (fides specialis). Nykykeskustelun herättämä suru tulee siitä, että hukkaamme julkisuudesta yksityisen kristityn elintilan. Samoin hukkaamme sen, että meidän pitäisi voida kehottaa ja rohkaista nuoria miehiä ja naisia perustamaan perheitä ja rakentamaan koteja. Ja kuten on usein todettu, ottamaan vastuu myös lastensa kristillisestä kasvattamisesta.

Jeesus puhuu ja vaikuttaa koko ajan. Tässä läsnäolon kokemuksessa on esille nostettavaa Kristuksen oppia. Vastapäätä ovat ne oikeat uskon ja seurakunnan/kirkon vastavoimat: hei haloo, eletään vuotta 2018, uskooko joku vielä noita jeesusjuttuja (näitä kommenttejas voi keskustelupalstoilta  lukea). Tässä mielipiteiden heittelyssä ei päästä eteenpäin, jos yritämme kaikin voimin osoittaa Kristuksen kuuluvan menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Kristus ei ole vanhanaikainen tai uudenaikainen. Meidän on hyvä saada uskoomme tilaa hengittää iankaikkisuuden ilmaa.

Yllättävän vahvana nuorten aikuisten elämässä vaikuttaa ideaali, jonka mukaan hyvää kasvattamista on olla kasvattamatta mihinkään. Sellaista ajatonta, paikatonta ja näkemyksetöntä kasvattamista ei ole olemassakaan. Mitenkään yllättävää ei ole, että kasteen merkitys on hämärtynyt. Periaatteiden lisäksi vaikuttavat ennakkoluulot, joiden mukaan kastetilaisuuden pitäisi olla puitteiltaan sellainen, mihin nuorella parilla ei ole varaa. Kirkko ja seurakunta eivät odota prameita juhlia vaan rukouksen ja siunauksen ja sakramentin hetkeä.

Laitan tähän vielä itselleni erityisen merkitykselliset raamattusitaatit: ” Harjoita itseäsi oikeaan uskoon.” (1.Tim. 4:7) ja ”Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko.” (Gal. 5:6). Ytimillä on aina arvonsa kuten Johannes toteaa evankeliumin kirjoittamisen motiivistaan: ”Tämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte, olisi elämä hänen nimensä tähden.”(Joh.20.31).

Niin. Kyllä. Jeesus puhuu Raamatun kautta ja julistetun Sanan kautta.

 

Dan Brownin tutkimukset

05.11.2017 07:29 - Matti Perälä - Luettu 733 kertaa

Maastossa horisontti peittyy mäkien, rakennusten ja talojen taakse. Uskomisen keskusteluissa jäämme lähellä olevien mielipiteiden vangiksi, taistelemaan oikeassa olemisesta. Missä siis on uskomisen taivaanranta? Onko olemassa horisontti, joka ei enää peity?

Dan Brown on maailman suosituimpia kirjailijoita. Mistä hän kirjoittaa? Tällä kertaa Brown kirjoittaa luomisesta. Hän kysyy romaanissaan ihmisen peruskysymykset: Mistä me tulemme? Mihin olemme menossa? Kirjailija on romaaneillaan luonut tilan ihmisen kysymyksille Jumalasta. Äskettäin on julkaistu hänen romaaninsa ”Alku”.

Kirjoitan ihastuksen ja ihmetyksen vallassa. Dan Brownin lukija on keskellä ajan henkeä ja keskellä uskon kysymyksiä. Ajan hengen Brown tiivistää sanomalla, että ”kulttuurinen siirtymä poispäin uskonnosta oli käynyt yhä näkyvämmäksi”. Tämän siirtymän tunnemme nahoissamme. Romaani näyttää, että siirtymän tasoja on monta. Kysymys on siis yksinkertaisesti sen määrittelemisestä. missä me olemme.

Ympärillämme on kirkkoja ja niiden symboleja, maalauksia. Ympärillämme on moderni taide, joka parhaimmillaan on yhtä käsittämätöntä ja käsitettävää kuin elämä muutoinkin. Keskustelemme kirkon palstoilla siitä mistä kulttuurinen siirtymä vaatii keskustelemaan, sukupuolesta, uskonnon opettamisen oikeudesta, luonnon tilasta. Brown haastaa murrosvaiheen ihmiset kustantajan myyntipuheella: ”Kuka ikinä oletkin, mihin ikinä uskotkin – kaikki tulee muuttumaan. ”

Tätä pelkoa tunnumme kaipaavan. On hyvä saada kirjan kansien välissä avata kysymyksiä. Kulttuurinen siirtymän ei tarkoita sitä, että puhuttaisiin vain jostain ihan muusta kuin uskosta. Brown puhuu nimenomaan uskonnosta ja Jumalasta. En kirjoita tätä kirja-arvosteluna. mietin vain sitä, että kaipaan kirkkomme viestintään aktiivista otetta perimmäisiin kysymyksiin. Dan Brown osoittaa kuinka tärkeää on oivalta ajan henki ja soittaa sen kielillä.

Useamman kerran lukiessa tuli mieleen Paavalin puhe Ateenassa. Paavali sanoi, että kaikesta näkee miten tarkasti ateenalaiset pitävät huolta jumalien palvonnasta. Varmuuden vuoksi heillä oli varattuna pyhä paikka myös ”tuntemattomalle jumalalle”. Tuossa kertomuksessa Paavali myös piirtää näkyviin kuvan Jumalasta, joka on toisenlainen kuin ateenalaiset kuvittelivat. (Apt 17:16-34). Arvelen, että olemme uskossamme ja keskusteluissamme nyt ateenalaisten tilanteessa.

 

 

Uskon logo? Rippikoulun 4. päivä.

18.07.2017 09:22 - Matti Perälä - Luettu 159 kertaa

Kiroilu on tartuntatauti. Olisiko helpoin selitys oikea? Leirin yön tunteina mietin muitakin selityksiä. Onko kiroilu aikuisilta opittu suojaverho? Tämän ärrä-panssarin läpi ette tule lähelle!

Kun nuorista puhuu, on kyllä pantava merkille, että mikään yleistys ei pidä paikkaansa kaikkiin. Kun tuskastut ihmisiin, jotka eivät tunnu välittävän mistään kohtaat toisen, joka vartioi itseään korostetusti aivan kaikessa. Tai kun se suureen ääneen melskaava sanoo yllättäen, miten tärkeää on taistella ilmastonmuutosta vastaan. Tai puolustaa tasa-arvoa.

Suojaverhoja on  jokaisella. Monet meistä tarvitsevat tehokeinoja. Mitä paremmin olemme kotona itsessämme, sitä vähemmän niitä tarvitsemme. Kehotin tänään nuoria kuntoilemaan, liikkumaan, voimistelemaan. Kun tuntee hallitsevansa kroppansa, ei tarvitse korostaa itseään tehokeinoilla. Puhumattakaan ajatusten hallinnasta ja mielen kuntoilusta ja voimistelusta. Kehotan etsimään kaveria, hyvää ja avointa kumppanuutta.

Niinpä. Pyhään kolminaisuuteen mennään joskus punttien noston ja joskus mopon kaasuttimen rakenteen kautta. Tai hyvän hiljaisuuden huminan kautta! Vuoropuhelustahan kolminaisuudessa kuitenkin on enemmän kysymys kuin kolmiosta!

Sataa. Isoset pitävät iltaohjelmaa. Vetäydyn yksikseni huoneeseen. Mitä näiden nuorten kanssa pitäisi tai osaisi tehdä. Millaisia eväitä he ovat saaneet ja omaksuneet? Millä me voisimme heitä auttaa? Kaikki aktiiviset nuorten kanssa toimijat joutuvat nyt uuden kulttuurin eteen.

Jos aiomme puhua heille, on puhuttava ruudun kautta. Niinkö? Parempi tie on kuitenkin olemassa. Kasvokkain emme pääse ennen kuin pystymme murtamaan ennakkoluulojen muurin. Puolin ja toisin.

Sataa. Koko päivän on satanut. Eiliset uimapuvut ja pyyhkeet likoavat naruilla.

Hartautta valmistellessa nousi esille kysymys krusifiksista. Missä se on? Laitetaanko se ulos alttaripöydälle? Ryhmä unohti sitten tuon krusifiksi -sanan. Sitten yksi isospojista kysyi: ”Laitetaanks tää uskon logo tähän?” Sepä se. Krusifiksi on logo, yrityksen tunnus.

Jonain vuonna tähänkin leirikeskukseen vielä saadaan kaunis, taidolla toteutettu, tähän rakennukseen kuuluva kristillinen symboli. Ikään kuin pois kaapin päältä. Toivon niin.

Päivän mittaan taisi tulla useissa kohdin mietittyä yhdessä ja yksin: mikä on kaunista, mikä on rumaa, mikä on väärin, mikä on oikein?

--------

Tässä rippikoululeirin päiväkirjassa on mietteitä Rääkkylän ja Kesälahden kappeliseurakuntien yhteisestä leiristä. Toiset opettajat, isoset, emännät ja leiriläiset ovat tietenkin kokeneet samat asiat omalla tavallaan. Kerron vain omista tuntemuksistani.

---------

Puruveden Pietari - rippikoulun kolmas päivä

16.07.2017 18:41 - Matti Perälä - Luettu 170 kertaa

Rääkkylän Nasaret. Puruveden Pietari. Pienten kylien nuorille ihmisten asenteet ovat iholla. Mitä kotikylällä voi tehdä ja mitä ei voi tehdä, sen jokainen on tuntenut nahoissaan. Raamatun tekstiin eläytyminen sujuu siis juohevasti, vaikka ideoiden etsiminen voikin olla työlästä. Aamulla hampaiden pesun jälkeen papin päiväpeitto on kirjojen tilkkutäkki.

Jeesus ihmisenä? Jeesus palasi Nasaretiin, ”jossa hän oli kasvanut”. Ihmiset kummastelivat, kun hän alkoi puhua synagogassa. ”Eikö tuo ole Joosefin poika?” Kotikaupungin väelle oli selvää, kuka Jeesus oli. Sen sijaan, että Jeesus olisi tyytynyt osaansa hän alkoi puhua siitä, ettei profeetta ole suosittu kotikaupungissaan – se sai ihmiset raivon valtaan.

Kateus ei ole vain suomalainen ilmiö. Päätä ei saa nostaa muita ylemmäs. ”He ajoivat hänet ulos kaupungista Ja veivät hänet jyrkänteelle syöstäkseen hänet sieltä alas.” (Luuk. 4:16-30).

Toisena Jeesuksen ihmisyysteemassa oli tunnilla esillä riehuvan Jeesuksen tapaus. Katseltiin erilaisia taiteilijoiden kuvitelmia lempeästä Jeesuksesta. Ja tutustuttiin sitten tiukasti toimivaan mieheen: ”Jeesus teki narunpätkistä ruoskan ja ajoi heidät kaikki temppelistä lampaineen ja härkineen. Hän paiskasi vaihtajien rahat maahan ja kaatoi heidän pöytänsä.”(Joh. 2: 13- 25). Tämä Jeesus ei ollutkaan hiljainen jumaluuksien mietiskelijä!

Omaan mieleeni tämä palautti Pasolinin Matteuksen evankeliumi- elokuvan. Jeesus ei ole siinä vaaleakutrinen lempeä kulkija vaan mies, jolla on lyhyt musta tukka ja joka heti aluksi ilmoittaa, ettei halua Messiaaksi. Miten tavoittaisin näiden nuorten vastahangan, oikeasti?

Ja sitten vielä: ”Jeesus itki.” (Joh 11:35). Yksi pojista osasi hyvin eläytyä tähän. Jeesus itki, koska Lasarus oli hänen ystävänsä ja ystävän kuolema kosketti häntä kovasti. Ehkäpä ihmisyys on jonkinlaista uskottavaa olemista. Näin mekin tunnemme!

--------

Tässä rippikoululeirin päiväkirjassa on mietteitä Rääkkylän ja Kesälahden kappeliseurakuntien yhteisestä leiristä. Toiset opettajat, isoset, emännät ja leiriläiset ovat tietenkin kokeneet samat asiat omalla tavallaan. Kerron vain omista tuntemuksistani.

---------

Rippikoululeirin 2. päivä

15.07.2017 09:47 - Matti Perälä - Luettu 234 kertaa

Kännykän kautta ei enää avaudu toinen maailma. Raja oman mielen ja ruudun maailman välillä näyttää kokonaan häipyvän. Millaisessa maailmassa riparin 15- vuotiaat nuoret elävät?

Aamukahvilla palautui mieleen Haloo Helsinki! -yhtyeen sanoitus: ”Kiitos ei ole kirosana!” Siksikö kiitosta on niin vähän, kun huudetaan vain kirosanoja. En ole yhtyettä tavannut, kuullut kylläkin radiosta. Vaimo kertoi heidän konsertistaan ja sanoituksistaan. Onhan niissä itua: ”Ei kasvatus löydy Googlesta”.

Tänään piti ärähtää. Kännykän kaiuttimesta tulvi koko majoitustilan täydeltä sukupuolielinten nimiä ja kirosanoja. Otin asian koko ryhmä kanssa puheeksi. Sanoin, etten koske tavaroihinne. En puutu siihen mitä itse kuuntelette. Seuraavasta yleisestä häiriöstä soitan kotiin ja pyydän hakemaan kaiuttimen pois.

Samalla palautui mieleen ensimmäinen rippikoululeirini. Tytöllä oli eväinään kaksi pulloa viiniä. Vein hänet pulloineen kotiin. Sain isältä haukut. ”Mitä tämä nyt oikein on? Minähän ne tytölle laitoin mukaan, että se jotenkin leirillä viihtyisi!”

Istuintyynyillä istuen mutta tiukalla linjalla jatkettiin. Päivän aiheena olivat käskyt. Sanoin, että käskyjen ulkoa oppiminen on välttämätöntä. Yritämme kuitenkin päästä sisältä oppimiseen. Enimmäkseenhän käskyt puhuvat kokemuksen kieltä siitä, miten me ihmiset pärjäisimme keskenämme paremmin.

Mooseksen kymmenen käskyä ovat vanha juttu, sen totesimme yhdessä. Ilmastonmuutos ja Donald Trump ovat tehneet niistä ajankohtaisia. ”Ympäristön turmeleminen ja luonnon tasapainon järkyttäminen on varastamista tulevilta sukupolvilta.” Näinhän katekismuksemme 7. käskyn selittää.

”Julkisuuteen kuuluu oikeuden ja totuuden vaatimus ja siihen liittyvä avoimuus.” Kahdeksannessa käskyssä ja sen selityksessä olisi Donald Trumpilla miettimistä – jos kohta itse kullakin. Päivän nettilehdessä populismin tutkija sanoo, että Trump on tehnyt loukkaavasta ja valheellisesta puheesta sallittua. Valheesta ja sen vaikutuksista omaan mieleen puhumme tänään. Olemme keskellä maailman henkeä. Tästä on löydettävä se kaunis ja oikea, jonka eteen toimimme.

Iltapäivällä harmistuin. Leirille tuli kaksi vierasta, joille nuorisotyönohjaaja oli antanut luvan tulla käymään. Sitten kävi niin, että vieraat auttoivat laulu- ja soittotaidollaan meitä nuorten veisujen alkuun. Hieno ja leiriä rakentanut vierailu!

Illalla olin poikien kanssa saunassa. Pojat olivat keksineet löylyn heittoon teknisen ratkaisun. He olivat vetäneet puutarhaletkun saunaan. Koko sauna oli litimärkä.

Saunan jälkeen tuli väsymys. Jaksanko lähteä iltahartauteen? Jumismuisto palautti voimat. Muutaman minuutin hiljaisuus on kokemisen arvoinen. Yhdessä.

--------

Tässä rippikoululeirin päiväkirjassa on mietteitä Rääkkylän ja Kesälahden kappeliseurakuntien yhteisestä leiristä. Toiset opettajat, isoset, emännät ja leiriläiset ovat tietenkin kokeneet samat asiat omalla tavallaan. Kerron vain omista tuntemuksistani.

Rippikoululeirin 1. päivä

14.07.2017 20:45 - Matti Perälä - Luettu 254 kertaa

Jännittää. Näitä nuoria en ole tavannut aikaisemmin. Nämä nuoret ovat syntyneet vuonna 2002. Tuon vuoden muistan. Mitä he tuolloin syntyneet ajattelevat elämästä? Mitä he tarvitsisivat kipeimmin?

Tässä leirikeskuksessa en ole käynyt koskaan. Tulomatkalla nuorisotyönohjaaja soittaa, että bussi jätti poimimatta mukaan yhden rippikoululaisen. Käännyin takaisin. Myöhästyn siis aloituksesta, kuten pysäkille jätetty poikakin. Tästä tämä papin leiritaival alkaa.

Istumme piirissä lattialla. Pyydän jokaista sanomaan jonkin asian uskosta, seurakunnasta, Jumalasta. Pyydän, että sanotaan vain jokin oma ajatus tai kokemus, oli se sitten myönteinen tai kielteinen, oli se sitten uutisista, vanhemmilta, kavereilta – mistä tahansa. Vastauksia kuunnellessa yritän miettiä, kuuluuko siellä nuorten ääni. Nuoret seuraavat uutisia. Kärjekkäimmät aiheet ovat tuttuja. Muutama sanoo, ettei usko Jumalaan. Alamme olla lähtökohdissa. Sanon, ettemme yritä löytää jonkun toisen ajatuksia tai keksiä papille sopivia vastauksia.

Yritämme pyrkiä edes hiukan ymmärtämään omaa elämäämme, uskon- ja elämänkatsomustamme, paikkaamme tässä maailmassa.

Ruokailun jälkeen on jumis. Lähdemme liikkeelle kysymyksestä: ”Mikä tekee jostakin tilaisuudesta sellaisen, että siitä voi käyttää nimitystä jumalanpalvelus?” Aika pian tuntomerkkejä löytyy. Ensimmäisenä tuntomerkkinä on musiikki ja laulu, sitten Raamatun lukeminen, rukous. Niinpä sitten yksi ryhmä miettii, missä jumiksemme pidetään ja toiset valmistautuvat musiikkiin, lukemiseen ja rukoukseen. Aurinko paistaa. Ryhmä päättää, että jumis pidetään pihalla.

Valmistaudumme aulassa. Sanon, että mennään kuin kirkkoon. Jutellaan täällä mutta kun mennään hyttysverhon läpi ulos, niin vain se puhuu, jolla on tehtävänä sanoa jotakin. Heti alussa tuntuu hyvä tuulahdus: meluisa ryhmä osaa keskittyä!

Laulua ei vielä ole ryhmässä löytynyt. Yksi musiikkiryhmän pojista soittaa kännykällä ortodoksista laulua. Se kuuluu ilman kaiutinta aika hiljaa. Ryhmä terästää kuuloaan ja syntyy oivallinen rauhan tunnelma.

Ehkäpä leiri ei ala kovin innostavasti. Ajattelen yöllä, että löysimme kuitenkin alkupisteen: yritetään puhua vain sellaista, mikä on totta itselle. Siinäpä tekemistä onkin! Muutamien kovaäänisimpien nuorten sanavarasto on suppea ja keskittyy siihen yhteen asiaan, mikä on mielessä. Seuraavana päivä tämä miete sitten jo aiheuttikin toimenpiteitä.

--------

Tässä rippikoululeirin päiväkirjassa on mietteitä Rääkkylän ja Kesälahden kappeliseurakuntien yhteisestä leiristä. Toiset opettajat, isoset, emännät ja leiriläiset ovat tietenkin kokeneet samat asiat omalla tavallaan. Kerron vain omista tuntemuksistani

Avioliitto- ja lapsiherätys

07.05.2017 06:19 - Matti Perälä - Luettu 943 kertaa

Herätysliikkeiden edustajat puhuvat voimakkaimmin perinteisen avioliiton ja lasten puolesta. Into ja motiivi näkyvät myös tavassa, jolla Raamattua käytetään. Varsinaista keskusteluahan Raamatun käytöstä ei avioliittolain, vihkimisen ja siunaamisen osalta ole ollut mahdollista saada aikaan.

Kirkolliskokouksessa on puhuttu avioliittokäsityksen laajentamisesta. Tästä sanontatavasta on vedetty yhtäläisyysmerkit tiukempaan tulkintaan. Kysymys on avioliittokäsityksen muuttamisesta. Muuttaminen kuulostaa jo huomattavasti rajummalta kuin laajentaminen. Kielenkäyttö heijastaa aika monta asiaa.

Muuttaminen johtaa ajatukset pääuomasta puroihin. Ajan henkeen juuri nyt kuuluu, että pääuomasta on puhuttava hiljaa tai vaiettava. Seksuaalisuus on tehty näkyviksi kokonaan toisin kuin ennen. On hyvä, ettei ihmisten tarvitse säikkyä tai peitellä omaa olemistaan erilaisen seksuaalisuuden kokemuksen kanssa. Sallivuuden takia ei pitäisi kuitenkaan hukata nuorten aikuisten kannustamista avioliittoon ja perheiden perustamiseen ihan perinteisellä tavalla. Ei tavanomaisen perheen perustamiseen ryhtyvä mielestäni ajattele, että pitäisi tuomita seksuaaliset vähemmistöt.

Kirkkomme työ painottuu auttamiseen ja hoitamiseen myös avioliiton ja perheiden asioissa. Perheneuvonnassa tai sairaalasielunhoidossa ei sanota: emme kuuntele, koska olet seksuaalista vähemmistöä tai avioliitossa toisin kuin kirkkomme käsitys on. Kirkon työhön kuuluvat lähimmäisen arvostus ja auttaminen ehdoitta. Ehkäpä tämän pitäisi näkyä myös julkikuvassa paremmin.

Raamatun lukeminen on mielenkiintoista. Nyt Raamattuun sijoitetaan sanat hetero- ja homoseksuaalinen, jotka tulivat ensimmäisen kerran käyttöön 1800-luvun puolivälissä. Suomen avioliittolain periaatteita katsotaan aika yksioikoisesti. Jos ihminen luotiin mieheksi ja naiseksi niin miten se nyt sitten puolustaa tai kumoaa jotain avioliittolaista? Jos oli tarpeen jo varhaisen Raamatun lehdillä kehottaa miestä eroamaan isästään ja äidistään niin miten tämä olisi tulkittava. Kehotukseen on varmaankin ollut hyvä ja perusteltu syy.

Vanhemmista irtoaminen on tarpeen nytkin ja perheiden perustaminen on yhä edelleen ajankohtaista ja kannustettavaa. Näkyväksi ovat lisäksi tulleet monet sateenkaaren värit. Emme enää näe vain valkoista valoa.

Minusta kirkon ei tarvitsisi muuttaa avioliittokäsitystä. Voisimme vain antaa siihen halukkaille papeille ja kanttoreille ja suntioille oikeuden toimittaa valtion laissa mahdolliseksi säädetty vihkiminen myös samaa sukupuolta oleville pareille. Ei tuo olisi mitenkään kirkolta pois. Katson vihkimistä tässä kirkon näkökulmasta eli rukouksena ihmisten elämänvaiheiden puolesta.

Voi olla, että kirkossakin tartutaan vihkimiseen liittyviin lakiseuraamuksiin ja haluttaisiin tässä mielessä jarruttaa kirkon osallistumista vihkimiseen. Minusta kuitenkin rukous on kirkon asia jokaisen sinkun ja parisuhteen ja perheen elämään. Miten pääsisimme eteenpäin? Seurakunnan työntekijän kannalta on minusta vaikeampi vaihtoehto, että säädetään vallitsevaksi muuttunut käsitys ja laaditaan listoja vihkimiseen kieltäytyjistä. Voi voittajia. Voi voitettuja.

Herääminen avioliiton ja lasten puolustamiseen on hyvä asia.

--

Miten kristinuskoa mainostetaan?

29.04.2017 06:58 - Matti Perälä - Luettu 571 kertaa

Tarvetuloa alusvaatemessuille. Siis Kirkkopäiville. Musta pitsi saa hänet rakastamaan sinua! Nämä kirkkopäivien mainokset ovat viestintäpäällikkö Salla Peltosen mukaan suunnattu niille, jotka eivät ole aktiivisia seurakuntaelämässä.

Hyvä, että on olemassa ajatus ja tavoite. Otsikon kysymys nousee tietämättömyydestäni: Miten mainostoimistolle on avattu kirkkopäivien tarkoitus? Laajempi kysymys on viestinnän aakkosia. Yhteisö, joka on olemassa evankeliumia varten, viestii oman olemassaolonsa ydintä. Tahtoen tai tahtomattaan.

On helppo nostaa moralismi arviointiperusteeksi. Hyi kamalaa! Toivotteko todella, että tulemme näissä vetimissä keskustelemaan kirkkopäivien paneeleihin? Onko hyi- kommentti moralismia vai onko tämän tyyppinen mainos sitä? Moralismillahan tarkoitetaan uskonnollisuutta, jossa moraalisille seikoille annetaan keskeinen merkitys. Toiminta on moralistista, kun moraalikysymykset nostetaan esille nuhtelevassa hengessä. Ehkäpä moralismia on myös toiminta päinvastaiseen suuntaan samoilla keinoilla.

Tässä mainosideassa ärsyttää se, että kirkko on jo pitkään ja ehkä juuri näiden ei-aktiivisten silmissä mielletty moralismin kentän toimijaksi. Olisiko kirkolla mitään muuta asiaa kuin ihmisten hämmentäminen seksin mielikuvilla?

Mielenkiintoinen on tuo kysymys kohteesta. Ketkä ovat ei-aktiiveja, ulkopuolisia, joita kutsutaan mukaan? Ulkopuolisten kutsuminen on keskeinen tavoite. Joskin myös ongelmallinen. Kirkolla ja sen järjestöillä voi omissa visioissaan olla ulkopuolisia. Kristuksella ei ulkopuolisia ole. Kirkko tai sen järjestö ei voi mennä minnekään ”ulkopuolelle”, missä Kristus ei jo olisi läsnä.

Mainoskeskustelu osoittaa, kuin tärkeitä kuvat ovat. Meidän kirkkomme ei ole aktiivinen ikonien käyttäjä. Kaikkien kuvien ei tarvitse olla ”pyhiä kuvia” siinä mielessä kuin ikonit sitä ovat. Kuvilla voisi kyllä liennyttää siloisuutta ja luotaantyöntävyyttä, jotka tunnutaan usein liitettävän kristittyjen tuntomerkeiksi.

Työtapana kirkkomme tarvitsee liikkumista mielikuvien rajojen yli. Omasta kokemuksestani muistan hartauden tanssikilpailuissa ja räpin ammattikoulupojille. Molempiin liitettiin ennakkomiinus: ei ne kuule pappia kuuntele. Päinvastoin! Enpä juuri muistoihini löydä keskittyneempää kuulijakuntaa.

Kirkon työssä käytämme ammattilaisia. Olemme monenlaisten ristiriitaisten paineiden keskellä. Kirkkoa pidetään vanhanaikaisena. Oikea vastaus ei kuitenkaan ole, että antaa mainostajien mielikuvien jyllätä. Osallistuin edellisille eli Kouvolan kirkkopäiville, vaikka niidenkin mainokset mietityttivät. Ketkähän tanssivat pappien kanssa ja mitä nämä mainoslauseen ”bileet” kirkolle ovat?

Tarvitsemme ammattilaisia. Paljon pitäisi kuitenkin käyttää tehtävänannossa aikaa evankeliumin ja tilaisuuden ytimen avaamiseen. Tiedän kyllä, että vaikeampaa tehtävää tuskin on. Ja kiehtovampaa. Turhan paljon kuitenkin haparoimme viestinnässämme!

Tein kerran TV -mainoksen seurakunnan pääsiäisestä Kuusankosken kirkossa. Mainostoimiston tiimi asteli alttarille ja alkoi suunnitella kuvauspaikkoja. Hiukan häkellyin mutta sitten sanoin, että voisitteko miehet ottaa alttarilla hatut pois päästä. He olivat ystävällisiä ja sanoivat ”Tsori”, ei me tiedetty. Oman hommansa he osasivat ja ottivat hyvin vastaan tehtävän idean.

 

--

Kotimaa24

Raamatullisia perusteluja

19.03.2017 11:56 - Matti Perälä - Luettu 830 kertaa

Usko perustuu Raamattuun. Perusta ja jonkin kohdan lukeminen ovat eri asioita. Kuten talon kivijalka ja ikkuna-aukko. Usein keskusteluissa esiinnytään sen puolesta, mikä jossain kohtaa on Raamatusta luettavissa. Raamattu on perusta, sen lukeminen on toinen asia. Siinä tarvitsemme Kristusta. Siinä tarvitsemme uskontunnustuksen.

Raamatullinen usko on lausuttu uskontunnustuksissa

Kävin kirkossa. Tunnustin siellä uskoni apostolisen uskontunnustuksen mukaan ja veisasin ja rukoilin. Parkkipaikalla jäin miettimään. Tässä messussa ei mitenkään viitattu ajankohtaiseen avioliittokeskusteluun. Miksi näin?

Ajattelemme länsimaisen ihmisen tapaan. Uskonopissa tämä perinne painottaa oikeudenkäyttöä, tuomiovaltaa eli lyhyesti sanoen juridiikkaa. Ajattelutapamme näkyy tavassa keskustella ajankohtaisista uskonnollisista kysymyksistä. On kuitenkin hyvä, että jaksamme kysyä raamatullisten perustelujen perään.

Joskus kuulee sanottavan, että tässä puhuu henkilö, joka lukee Raamattua sellaisenaan. Kirkkomme ei kuitenkaan toimi näin. ”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa.” (Kirkkolaki 1 luku 1§).

Uskoni on henkilökohtainen

Vastauksia ajankohtaisia kysymyksiin on syytä perustella Raamatun sanalla. Katsotaanpa siis! ”Tämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte, olisi elämä hänen nimensä tähden.” (Joh 20:31). Johanneksen evankeliumin kirjoittaja ymmärtää Raamatun kirjoittamisen ytimen.  Ymmärrämmekö me saman, kun vaadimme raamatullisia perusteluja?

Näkökulmani on uskonopillinen. En ole erityisesti Raamatun alkukielten tuntija. Pyrin löytämään Raamatusta uskoni tarkoituksen ja sisällön ja elämää ohjaavan voiman. Luotan siis dogmaan, siihen, mikä on Jumalan ilmoittama totuus. Dogma on kirkon asia. Itse olen uskossani henkilökohtaisen ja subjektiivisen alueella.

Avioliittokeskustelussa pidetään esillä etiikan yhteyttä Raamattuun ja uskoon. Tuoreempi perinne on, että etiikka eriytetään uskosta ja tulkitaan omantunnon alueeksi. Etiikan itsenäisyys suhteessa uskoon on lähinnä valistuksen ja Immanuel Kantin perintöä ( 1700 -luvulla). Valistuksen piirissä pyrittiin niin kulttuurin kuin yhteiskunnankin alalla uudistuksiin järkeilyyn nojaten.

Tämä perinne tuskin on lakannut. Kun Raamatun tulkinnasta ei nyt löydy yhteisesti hyväksyttyä pohjaa palataan taas yksilöllisiin näkemyksiin ja omantunnon ja järkeilyn alueelle. Oma tulkintani on työn alla. Sanon tulkinta tässä tietoisesti. En ole tyytyväinen siihen, etteivät esimerkiksi avioliittokeskustelun osapuolet ole oikein paneutuneet raamatullisten perusteiden arviointiin.

Kirkolla on oikea käsitys

Havahduin näihin pohdintoihin kohdattuani - mielestäni raamatullisen - ihmisen. Hän sanoi ajankohtaisiin julkisuuden keskusteluihin viitaten, ettei tietenkään voi rukoilla homoseksuaalisen liiton solmineiden puolesta. ”Hehän ovat tehneet väärin.” Mitä ihmettä? Tiedän, että tämä ihminen kuitenkin voi rukoilla huumeisiin hairahtuneiden ja jopa murhamiesten puolesta. Mistä raamatullisuudessa oikeastaan on avioliittolain yhteydessä kysymys?  Vai käytetäänkö raamatullisia perusteluja mielipiteiden takuuna?

Tuohon em. rukouskommenttiin asti oli perinteisen avioliittonäkemyksen kannalla. Kirkolliskokouksessa ehdotin kuitenkin kompromissia. Kirkko säilyttäisi avioliittonäkemyksensä muttei vetäisi oikeuteen pappia, joka omantunnon syistä voi toimia vihkijäviranomaisena valtion lain antamassa merkityksessä. Kirkolla on käsitys ja meillä ihmisillä näkemyksiä. Juuri nyt näyttää siltä, että keskustelun ääripäät haluavat julkisuutta ja sitä saa vain ajamalla törmäyskurssille.

Avioliittoon vihkimistä koskeva poikkeama kirkon käsityksestä on kuitenkin minusta pienempi kuin rukouksen epääminen. Jos rajoitetaan oikeutta rukoilla, ollaan arveluttavalla tiellä.

Pysytään Jumalan sanassa!

Lueskelin joskus kirkon sanomaa vastustavien kokoamia sivustoja Raamatusta löytyvistä ristiriitaisuuksista. Keskenään ristiriitaisten lausumien löytäminen ei ole kovin vaikeaa. Monia asioita voi siksi perustella ”raamatullisina” tai yleisen arkijärjen valossa ”tuomittavina”. Täytyy vain hyväksyä, ettei silloin pidä mielessä Raamatun tarkoitusta ja tehtävää.

”Kirjoittaminen” esitetään Raamatussa mielipiteitä syvällisemmässä merkityksessä. ”Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.” (Psalmi 139:16). Uskon, että näin on. Uskon myös, ettei kukaan ihminen ole tämän raamatullisen näyn ulkopuolella.

Aika usein kuulee sanottavan, että meidän on pysyttävä Jumalan sanassa. Perusteluna on, että ”Jumala pysyy sanassaan”. ”Kaikki, mitä pyhät kirjoitukset sisältävät, on kirjoitettu meille opiksi, jotta saisimme siitä kestävyyttä, lohtua ja toivoa.” Roomalaiskirjeen kohta on moniulotteinen mutta sen otsikko on selkeä: Yksimielinen ylistys. ”Hyväksykää siis toinen toisenne niin kuin Kristuskin on hyväksynyt omikseen teidät, Jumalan kunniaksi.” (Room 15: 4-).  Pysytään siis Jumalan sanassa.

Uskon päämäärä on sielun pelastus

Etsin raamatullisen uskon horisonttia. Heprealaiskirjeen mukaan se ei ole vain silmilleni ja ymmärrykselleni näkyvissä oleva taivaanranta. ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä mitä ei nähdä.” (Hepr 11:1). ”Mehän elämme uskon varassa, emme näkemisen.” (2.Kor. 5:7). Toki kuitenkin tarvitsemme tavoitteita kuten Paavali opettaa Timoteusta. Paavali sanoo, että rahanhimo viettelee monet pois uskosta. Sitten hän jatkaa:” Mutta sinä, Jumalan ihminen, karta kaikkea tätä! Pyri nuhteettomaan elämään, hurskauteen ja uskoon, pyri rakkauteen, kestävyyteen ja lempeyteen.” (1. Tim. 6:11). Uskonelämämme päämäärää ei voi todistaa maallisin keinoin. ”Te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen.”(1. Piet. 1:9).

Toki se, miltä asiat näyttävät ja mitä ne mahdollisesti ovat, on aika filosofinenkin horisontti. Tämäkään ei ole Raamatulle tuntematonta. ”Älkää tuomitko sen mukaan, miltä asia päältä katsoen näyttää, vaan tuomitkaa oikein.” (Joh. 7: 24). Viisaus liittyy Raamatussa ihmisen rajallisuuden kokemukseen: ”Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen.” (Psalmi 90:12). Viisautta on katsoa eteensä ja ymmärtää, miten vähän sinne näemme.

---

Mitä Pontus Wikner tunnusti?

10.03.2017 16:04 - Matti Perälä - Luettu 410 kertaa

Päivittäinen keskustelu seksuaalisuudesta ja uskosta on kiihkeää. Kirjoitan tässä samasta aiheesta mutta otan siihen etäisyyttä historian ja Pontus Wiknerin päiväkirjojen kautta. Olkoon tämä pieni välimerkki historiasta ajankohtaiseen keskusteluun.

 

Wikner oli ruotsalainen filosofi ja hänen filosofisia ja uskonnollisia kirjoituksiaan ja saarnojaan luettiin myös Suomessa. Olisikohan Sortawalan Ewankelinen seura julkaissut Wiknerin saarnoja, jos hänen päiväkirjansa olisivat olleet tiedossa?

 

Psykologiset tunnustukset

 

Vuodesta 1879 lähtien Pontus Wikner kirjoitti päiväkirjoja. Ne julkaistiin Ruotsissa kuitenkin vasta vuonna 1971, lähes sata vuotta myöhemmin siitä kun ne kirjoitettiin. Wikner oli laittanut julkaisun ehdoksi, ettei päiväkirjoja saa julkaista ennen kuin hänen vaimonsa ja molemmat poikansa ovat kuolleet. Pontus Wikner oli perheellinen mies. Hän kutsui Ida-vaimoaan parhaimmaksi ystäväkseen. Päiväkirjojen aiheena oli homoseksuaalisuus.

 

Onko Wiknerin päiväkirjoissa vielä nyt jotain ajankohtaista? Ainakin henkilökohtaisen uskon ja homoseksuaalisuuden yhteydestä yhä paljon puhutaan. Wiknerin aika oli toisenlaista. Kirjojen julkaisija on antanut Wiknerin päiväkirjoille nimen: Psykologisia tunnustuksia. Sanat homoseksuaalisuus ja psykologia eivät tuolloin olleet vielä jokapäiväisessä kielenkäytössä. Homoseksuaalisuus oli tosin otettu rankaistavan käytöksen piiriin, vaikka vuoden 1864 Ruotsin laissa ei homoseksuaalisuus sanaa vielä tunnettu. Siinä puhuttiin toiminnasta luonnon lakia vastaan (som mot naturen är). Tätä taustaa vasten ymmärtää, että myös Wikner kirjoitti luonnosta ja luonnon laeista.

 

Mikä on luonnonvastaista?

 

Wiknerin mukaan luonnonvastaista on vain se, mikä ei voi luonnon lakien mukaan tapahtua. ”Jokaisessa muussa mielessä luonnotonta on se, mitä teidän nähdäksenne ei pitäisi tapahtua.” Hänen puuvertaustaan on siteerattu varsin ahkerasti. Vertauspuheessa kallionkieleke estää puun kasvamisen suoraan ylöspäin. ”Tulisiko Teille mieleen sanoa puulle: ’Sinun on kasvettava suoraan ylöspäin kuten kaikki luonnollisen näköiset puut eikä väännyttävä sivuun.’ ”

 

Päiväkirjojen viimeinen sivu kirjoitettiin professori Pontus Wiknerin kuolinvuoteella. Sanon, että kirjoitettiin, koska viimeiset lauseet Pontus saneli ja Ida kirjoitti. Ja kaikkein viimeisimmän lauseen Ida kirjoitti yksin puolison kuoltua.

 

Carl Pontus Wikner (1837-1888) oli myös opettaja ja kirjailija. Hänen tunnetuimpia teoksiin on Maila Talvion suomentama ”Ajatuksia ja kysymyksiä Ihmisen Pojan edessä”. Alun perin teos ilmestyi Ruotsissa 1872 ja siitä julkaistiin kuusi painosta, viimeisin vuonna 1913. Saksaksi teos julkaistiin 1897.

 

Avioliitto

Suomennettuna ”Psykologisia tunnustuksia” on julkaistu vuonna 2002 netissä. Vuonna 2012 Andreas Creutz kirjoitti niistä nettiesittelyn Ruotsissa. Huomionarvoisena voi pitää sitä, että elämänsä lopussa Wikner kirjoitti myös ”kaltaistensa” mahdollisuudesta solmia avioliitto.

Wikner kirjoittaa: ”Jokainen käsky saa voimansa suuresta ja korkeimmasta käskystä: ’sinun tulee rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi’, ja että samoin kuin avioliitto ei riko tätä käskyä vastaan, ei edes sellainen avioliitto, jonka tiedetään jäävän lapsettomaksi, niin samoin on sen mukaista, että kaltaiseni voisivat Jumalan nimessä solmia aviollisen uskollisuuden liiton. Sano minulle, Herra, että se päivä tulee, jolloin annat siunauksesi tällaiselle liitolle. Tiedän, että niiden maallinen rakkaus, jotka miehenä pyytävät siunaustasi rakkaudelleen naista kohtaan, ei ole

ylevämpää kuin se, jota kaltaiseni tuntevat. Herra, anna sillekin siunauksesi ja

anna sen esiintyä puhtain ja kirkkain otsin!”

 

Hämmentävää

 

Nykyistä osin repivääkin keskustelua seuratessa olen muistellut hetkeä, jolloin avasin Upsalan yliopiston kirjastossa Wiknerin päiväkirjat sisältävän metallilaatikon. Olin saanut lisensiaattityön aiheeksi teologisesta tiedekunnasta Pontus Wiknerin filosofisen teologian. Siitä syystä olin nyt tutkimassa Wiknerin päiväkirjoja. Muistan vain jännityksen ja hämmennyksen: mitä tämä ihminen oikeastaan tarkoitti testamentatessaan päiväkirjansa lääketieteelliselle tiedekunnalle? Hän näyttää olleen tietoinen siitä, että aihe kiinnostaisi vielä silloinkin, kun hänen vaimonsa ja poikansa ovat kuolleet.

 

Tunnustusten eli päiväkirjojen viimeisiltäkin sivuilta näki, että Wikner ei pyrkinyt määräilemään toisia tai vaatimaan mitään. Hän vaikutti surumieliseltä hahmolta, joka pyysi armollisuutta kanssaihmisiltään. Armollisuutta hän koki saavansa sekä kristillisestä uskostaan että ymmärtävältä vaimoltaan.

 

Wikner pyytää anteeksi

 

Vaikutelmakseni jäi, että Wikner halusi tunnustaa, että hän on sellainen kuin on. Hän oli kamppaillut asian kanssa. Hän oli avioitunut ja perustanut perheen ja saanut lapsiakin. Omaa olemustaan hän ei vain voinut kieltää eikä muuksi muuttaa.

 

Wikner kirjoittaa: ”Jos se joskus tapahtuu ja kaltaisteni onnettomien omatunto vapautuu, sillä nythän se on suuren enemmistön tuomion ja Mooseksen ja Paavalin lainkirjaimen sitoma: silloin en ole elänyt ja kärsinyt turhaan; silloin siunaan hirveän kolmekymmenvuotisen ahdinkoni. Mutta kaiken - poikkeuksetta - alistan Isäsi tahtoon. Isä, Isä! Ota meiltä tämä kalkki, jonka vanhan testamentin järjestys on meille poikkeusolennoille täyttänyt. - Mutta tapahtukoon Sinun tahtosi, niin taivaissa kuin myös maan päällä!”

 

”Jätän tämän ongelman, kuten kaikki muutkin, Vapahtajani pyhille hartioille, ja itse

tukeudun hänen sydäntään vasten, joka on ollut sielulleni ainoa rauhan lähde.

Sen, joka välittää maailmalle jotain oleellista näille sivuille kirjoitetusta, ei pidä

vaieta tämän "jälkikirjoituksen" sisällöstä. Herrani ja Vapahtajani, elämäni kuningas, ensimmäinen ja viimeinen rakkauteni, kiitos Sinulle kaikesta, eikä vähiten siitä, mitä olen kärsinyt! Siunaa uskollista, Sinuun uskovaa vaimoani, pikku Hugoani ja Ernstiäni! Siunaa myös ystäviäni, ota pois kaikki paha, mitä olen maailmassa saanut aikaan! Anna minulle anteeksi kaikki rikkomukseni! Ne on poispesty Sinun verelläsi.”

 

Homoseksuaalisuutta käsitellään nyt julkisuudessa ja kirkolliskokouskin joutuu päättämään avioliitosta ja seksuaalisuudesta. Keskusteluun tuntuu liittyvän paljon provosointia ja julkisuuden tavoittelua. Tulee muistaa, että julkisuudessa käytävien seksuaalisuuskeskustelujen taustalla, niin homoseksuaalisuutta kuin heteroseksuaalisuutta käsittelevien, ovat ihmiset, heidän koko elämänsä, heidän kaikki kokemuksensa jokaisessa heidän ikävaiheessaan, heidän ilonsa ja kärsimyksensä. Keskustelun tulisi sen tähden olla äärimmäisen kunnioittavaa.

 ----

Isoisän isän virsikirja

06.12.2016 21:56 - Kotimaa 24 Luettu 239 kertaa

Mustat kannet. Selkämykseen on liimattu kangaskaistale. Kansilehdellä lukee nimi ja vuosiluku: Mikko Perälä 1940. Isoisän isä on ollut silloin 73- vuotias. Tätä kirjaa hän pidellyt käsissään. Tunteeni on nyt, itsenäisyyspäivän aikaan hämmentynyt ja kunnioittavan harras.

Kun Mikko hankki kirjansa, oli Suomessa välirauha. Uusi virsikirja oli juuri tullut painosta.

Mikko kuoli evakkomatkalla Neuvostoliiton suurhyökkäyksen aikaan. Hänen pojanpoikansa,

isoisan-isan-mikon-virsikirja-1940

minun isäni oli rintamalla hyökkäystä vastaanottamassa. Järkytysten kesä vei Mikolta hengen. Rauhaa hän ei ehtinyt nähdä.

Veisasiko Mikko? En tiedä. Kirjansa hän kuitenkin hankki heti kun se oli mahdollista. Arvelen, että sukunsa tapaan hän kirjaansa lehteili, sen äärellä tuumaili – ehkä hyräilikin. Mikon jälkeen kirjan otti käyttöönsä Olga, isäni äiti.

Olga kirjoitti 12.3.1947 Mikolta jääneen virsikirjan kansilehdelle: ”Eilinen päivä on ohi. Huomisesta en mitään tiedä. Tänään auttaa Herra.”

-  

 

Homoparit eivät saa kirkollista siunausta

01.09.2016 11:42 - Matti Perälä - Luettu 1303 kertaa

Piispat kokoontuivat Joensuussa. Paikallinen maakuntalehti uutisoi kokouksen annin otsikolla: ”Homoparit eivät saa kirkollista siunausta.” Samassa kokouksessa pyrittiin lähettämään myönteinen viesti homoseksuaaleille ihmisille. Lämpö taisi jäädä uutisen otsikon ja mielikuvien jalkoihin.

Piispat valmistivat selonteon avioliittoon vihkimisestä ja nykyisestä käytännöstä. Lehtiuutisen mukaan kirkon tavoitteena on palvella myös seksuaalivähemmistöjä. Tuolle palvelemiselle ei kuitenkaan synny väylää. Sekin kuulostaa hiukan oudolta, että pappi saisi rukoilla seksuaalivähemmistöjä edustavien ihmisten kanssa. Kenen lupa tarvitaan siihen, että rukoilee Jumalaa?

Saman lehtiaukeaman kakkosotsikko on professorin näkemys tilanteesta. Urpo Kangas sanoo, ettei kirkko voi estää pappia vihkimästä.

Kysyin 18.8.2016 Kotimaa- lehden Mielipiteet -sivulla: ”Voisiko vihkioikeus olla henkilökohtainen?” Kysymykseni perustui kirkon ja papin tehtävään. Kirkon tehtävän ja avioliittokäsityksen ilmaisee piispojen kanta: ”Avioliitto on miehen ja naisen välinen asia.” Kirkon tehtävässä ovat kuitenkin aina näkyvillä sekä opettaminen että hoitaminen. Jokainen pappina toiminut tietää, miten monenlaista elämä voi olla ja miten monenlaisia kipuja ja kohtaloita kanssaihmisillämme onkaan.

Ehdotin, että pappisvihkimyksessä pappi saisi vihkioikeuden sillä tavalla kuin kirkkomme vihkii eli vihkimisen miehen ja naisen avioliittoon. Lehtiuutisessa professori viittaa papinviran toiseen ulottuvuuteen. Pappi on myös viranomainen ja sinällään voi laillisesti vihkiä myös samaa sukupuolta olevia pareja.

Näin toimiessaan pappi kuitenkin toimii toisin kuin kirkon avioliittokäsitys antaa ymmärtää. Tässä mietin kirkkomme toimintatapaa. Voi olla, että asioita ratkotaan nykyisin törmäyskurssien kautta. Minusta olisi kuitenkin kirkon ja papin tehtävän mukaista edetä laillista tietä.

On pappeja, jotka katsovat voivansa vihkiä avioliittoon myös samaa sukupuolta olevia pareja. Laillinen tie olisi, että he voisivat omasta hakemuksestaan saada kirkon käytäntöä laajemman ja voimaan tulevaa avioliittolakia vastaavan vihkioikeuden. Tämä olisi minusta parempi kuin toinen vaihtoehto.

Toinen vaihtoehto on, että kirkko muuttaa käsityksensä avioliitosta ja papit saavat oikeuden kieltäytyä vihkimästä. Silloin jouduttaisiin kyselemään, onko tämä tai tuo pappi kieltäytyjien luettelossa.

Vihkioikeuden virallistaminen palvelisi signaalina, ettei kirkko hylkää samaa sukupuolta olevia pareja.

 

Matti Perälä

Kirkolliskokousedustaja

Tohmajärvi

-  

Kiasma, Compostela ja Kouvola

 

Kiasma antoi näkökulman kesän kirkkomietteisiin. Nykytaiteen museon esite lupaa ja kehottaa: Tilaa tulkinnalle. Kesän kaksi muuta kirkkoikkunaa olivat Kouvola ja Compostela

Kouvolan kirkkopäivät toukokuussa 2015

 

 

 

Kirkkopäivien kuvaileminen ei ole yksioikoista. Yli 70 erilaista tapahtumaa eivät ole niputettavissa yhdeksi. Kuitenkin kulttuuri ja ennen muuta julkisuus ja julkisuuden kipeys lyövät Kirkkopäiville aika kattavan leiman.

 

 

 

Ja tietenkin, mitäpä Kouvolan kirkkopäivät olisivat olleet ilman Olli Rehniä. Etukäteen monen mielessä Olli Rehnin haastattelu taisi olla kirkkopäivien odotetuin tapahtuma.

 

 

 

Rehnin viitaten voi kysyä: Miksi Suomen Kirkkopäivät eivät tule toimeen ilman politiikan julkkista tai Saksan Kirkkopäivät ilman Angela Merkeliä?  Angelalla, papin tyttärellä on kirkkoon toki oma suhde kuten Olli Rehnilläkin omaan kirkkoonsa. Ehkä mainostoimisto kuitenkin osui oikeaan laittaessaan ihmisten ihmeteltäväksi Kouvolaan sloganin: Tsiisus mitkä bileet!

 

 

 

Päämäärän, odottamisen ja elämän seuraavien askelten suhteen kirkon yleinen modernisuus jäi eväistä päällimmäiseksi. Evankelis-luterilainen kirkko antaa julkikuvassaan aika vähän ohjeita elämiseen.

 

 

 

Julkisuuden kirkko haluaa olla moderni! Julkisuuteen kuitenkin pääsevät parhaiten kommentit, joiden mukaan kristityt (ja siis kirkkokin) ovat ääriänkyröitä ja vanhoillisia.

 

 

Santiago de Compostelan vaellus kesäkuussa 2015 

 

 

 

Kansainvälisessä vaeltajajoukossa mukana oleminen, rinkan kanssa hikoilu, kirkkoihin istahtaminen ja yhteinen hengitys majapaikkojen makuuhuoneissa ovat kirkkopäiviin verrattuna toisenlainen kokemus. Toisenlaisuus tarkoittaa huolettomuutta sekä julkisuuden että oman hikoilun suhteen.

 

 

 

Vaelluksen päämäärä ei kuitenkaan ole vain Santiago de Compostelan kirkon messu, Vaelluksen päämääriä on monta: jokaisen päivän ilta ja illan ruoka ja yösija. Ja yhdeksältä on päästävä nukkumaan, että jaksa kuudelta nousta heittämään rinkan selkään ja jatkamaan vaellusta. Camino -vaellus on kulkemista päivä vain ja hetki kerrallaan.

 

 

 

Miten elää kristittynä? Arkielämän vaelluksen idea ei oikein tule jokamiehen uskon ytimeksi. Julkisuutta hallitsevat mielipiteet ja parhaassa tapauksessa kertomukset siitä, miten joku on tullut uskoon. Uskonelämän käytännön tavat jäävät menneisyyden muistikuviksi. Miten nyt laitamme kätemme ristiin, hiljennymme rukoukseen ja toteutamme kohtuullisuuden sävyttämää elämää toistemme kanssa?

 

 

 

Hoitavan ja hyvää tekevän kirkon kuitenkin moni kohtaa. Tarkoitan sairaalapappia ja perheneuvonnan työntekijää, palvelevan puhelimen päivystäjää tai paikallisen seurakunnan diakonia-apua.

 

 

 

Vaeltaja kuitenkin kysyy: miten ymmärtäisimme, ettei usko ole hötkyilyä. Usko on päivän askeleita, luottamista, rohkeutta ja toistemme kannustamista Jumalan rakkauden varassa.

 

 

 

Kiasman modernin taiteen näyttelyssä kesällä 2015 

 

 

 

Yläkerran  Elementit –näyttelytilan yhteen huoneeseen mennessä piti riisua kengät. Näyttelyvieras oli siis ikään kuin tulossa pyhään paikkaan. ”Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä.” (2.Moos. 3:5). Maaria Wirkkalan huoneinstallaation nimenä olikin (on) ”Vakain aikein”.  Maaria Wirkkala oli rakentanut puhuttelevan tilan!

 

 

 

Kuljen vakain aikein. Entä sitten, kun kullattu lattia liikkuu ja kivi kelluu ilmassa? Miten vakaita aikeeni, ajatukseni ja katsomukseni ovatkaan?

 

 

 

Usko on käsittämätöntä kuten nykytaide. Usko niin kuin taidekin viittaavat jonnekin toiselle puolen. Nykytaide on tämän oivaltanut mainostamalla ymmärryksen moninaisuutta ja lempeyttä: Kiasma- Tilaa tulkinnalle. Ilmapiirin soisin liittyvän myös tähän toiseen käsittämättömään. Usko- Tilaa tulkinnalle.

 

 

 

On aika ottaa mielikuvat omaan käyttöön!

 

 

Tsiisus ja muita tuttuja

 

 

Kirkosta on vaikea saada kiinni. Siis että mitä se oikeasti ja minulle olisi. Tänään tätä mietin kun sain askaroida sähkötyökoneilla ja kantapään kautta oppien. Kantapään kautta uskoakin opin, yritysten ja erehdysten eli oman elämänkaaren arvostamisen kautta ja käsitteellisiä työvälineitä ihmetellen.

 

 

 

Arvon mekin ansaitsemme

 

 

 

Vaikeus saada kiinni kirkon kahvasta johtuu heikosta uskonnollisesta itsetunnosta ja yksinkertaistetuista, julkisuuden välittämistä mielikuvista. En tunnista omaa uskoani sen paremmin kristillisdemokraateista, perussuomalaisista kuin vihreistäkään. Poliittiset vaikuttajat luovat yllättävän paljon mielikuvaa myös uskon sisällöstä ja roolista ihmisen elämässä. Julkisuuden henkilöiltä en kuitenkaan sydäntäni löydä.

 

 

 

Uskosta näkyvät julki vain ylilyönnit ja suuri hiljainen katve. Ollakseni kristitty, minun pitää vapautua muiden antamista mielikuvista. Suomalaisen kristityn on aika löytää identiteetti. Lähden tästä nyt Kouvolaan – tuohon Tsiisuksen ja muiden tuttujen kaupunkiin.

 

 

 

Kristitty on toista maata

 

 

 

Moni katselee räsästen, pursiaisten ym. lausumia kirkon kannanottoina, vaikka kirkko jupiseekin, ettei noi edusta meitä. Kyllä he kuitenkin edustavat. Meidän kirkkomme voi joko astua tälle nykypäivän hellimälle mielipiteiden areenalle tai yrittää sanoa pontevammin, että usko on ihan jotain muuta. 

 

 

 

Kun kirjoitin kirjan Muistoja Jumalasta, ajattelin että onhan se jotenkin aika suurin kirjaimin sanottu. Miten Järventauksen kylän pikku Matti voisi sanoa jotain Jumalasta? Nyt ajattelen toisin: Mitä pienempi ihminen sitä suurempi ja todempi Jumala. Ehkäpä tässä kulttuurin valtavirran pyörteessä pitää meloa pontevasti omaan tahtiin. Kristitty on kuitenkin aina toista maata.

 

 

 

Parhaiten tämän toisen maan kristityn kohtaavat ne, jotka tapaavat ihmisiä henkilökohtaisesti. Kirkollamme on paljon tällaista työtä, joka jää loistelamppujen varjoihin. Tarkoitan kohtaamisia, joissa uskon kehyksen luo ihmisen oman elämän tarina. Siinä katoavat niin Juupas kuin Eipäskin ja usko elää muulla kuin opin näpäytysten teoriatasolla.

 

 

 

Tsiisus! Mitkä bileet?

 

 

 

Korjausliikkeet ovat tuttuja muualtakin kuin Suomen hallituksen toiminnasta. Kirkon korjausliikkeitä ovat yksipuolistuvien kuvien korjaaminen vastakuvilla. Tiukkojen yksilöäänenpainojen vastapäätä asetetaan mainonnan ja teatterin ammattilaisten putousmielikuvat. Tehtävä on aika mahdoton.

 

 

 

Markkinatutkimus voi yrittää selvittää kenen Tsiisuksen bileet nämä kirkkopäivätkin nyt sitten oikein ovat. Kirkon jäsen tuskin voi juuri muuta kuin tukea kirkkonsa yrityksiä ja osallistua tilaisuuksiin. Ja tarjontaahan on ja tuttuja julkisuuden nimiä ja kulttuurin taitoja. Ja hiljaisuuden talokin.

 

 

 

Kottii voip aina tulla

 

 

 

En minä, et Sinä ole hyvin hyvä tai hyvin huono. Olemme Jumalan silmäterä mitä meille sitten ikinä kuuluukin. Mieleeni palautui äskettäin se, mitä äiti opetti kodista ja mitä Raamattu opettaa Taivaan kodista. Äiti sanoi nuorelle miehelle: ”Ol asias nyt sit mite vaa, ni muista; kottii voit aina tulla.” Tässä taivasuskossa olen edelleen.

 

 

 

Elämässä tarvitaan sinnikkyyttä ja sisua. Sinnikkyydestä ja sisusta tämä sitkeän pyytämisen usko kertoo. Sinnikkyys ja sisu ovat tie eteenpäin kuten niiden ydinkin: rukous. Rukous on kirkon ihmisten aarre.

 

 

 

Vysotskin huuto

 

 

 

Sain kerran Kymijoen rannassa lahjaksi lp- levyn. Levyllä oli Vladimir Vysotskin livekonsertti kaikkine yskimisineen ja välipuheineen; mies ja kitara. Joukossa oli myös monen tuntema Ystävän laulu, Pesnja o drugne.

 

 

 

Vysotski ei oikeastaan laula tuota laulua. Hän huutaa: On löydettävä ystävä! Samoin on useimmiten laita omassa rukouksessamme. Joskus voi vain ikään kuin laulaa lallattaa. Joskus on vain huokaus, pyyntö, tuskallinen huuto – huuto vaikka keskellä metsää.

 

 

 

Hellittämättömyys, sinnikkyys ja sisu ovat rukousta, elämänkaaremme uskoa. Vapahtajamme antaa uskovilleen selkeät ohjeet: Etsikää, Pyytäkää, Kolkuttakaa! Rukous vie aina kohti uutta!

 

 

 

Toivon, että osaisimme välittää elämäntaipaleestamme niin rohkeasti että tämä rohkeus tarttuisi kanssakulkijoihimmekin. Suvannoilla ja koskilla on oma sanomansa.

 

 

 

 

 

 

 
 

Kuplasta kumppanuuteen

 

Kuplasta kumppanuuteen!

 

 

 

Eduskuntavaalien jälkeisellä viikolla on keskusteltu siitä, asuvatko Kehä III:n sisäpuolella olevat kuplassa. Kuplalla tarkoitetaan suljettua piiriä, josta ei riitä kumppanuuden tuntemuksia ulkopuolisille. Luultavasti helsinkiläisten kupla ei kuitenkaan ole ainoa suljetun ymmärryksen piiri.

 

 

 

Liikkukaamme siis mielemme ja sydäemme ja tekojemme areenalla eteenpäin. Kuplasta kumppanuuteen! Eteenpäin kulkeva löytää uutta. Tämän sanoi Mestari: ”Minä olen tie.” (Jh 14:6).

 

 

 

Kaiho

 

 

 

Tämän päivän jumalanpalvelusten aiheena on ”Jumalan kansan koti-ikävä”. Tämä aihe sopii suomalaiseen kaihoon. Se on vähän kuin Esko Rahkosen, metrotyttöjen tai Reijo Taipaleen laulu Hiljainen kylätie.

 

 

 

Viittaan saarnassa tangomusiikkiin koska kyse on meistä suomalaisista, meidän sielunelämällemme tyypillisestä kaipuusta. Sitä kaipuuta on myös uskon ikävä taivaaseen – ei tietenkään tangon tavoin vaan liittyen siihen, että unelmoimme jostakin jota emme tunnu tavoittavan tai suremme sitä mitä olemme menettäneet.

 

 

 

Vaikeampi puntaroitava meille suomalaisille on tämän sunnuntain latinankielinen kehotus: Jubilate, Riemuitkaa! Meidän uskon maailmamme tuntuu viihtyvän mieluimmin siellä kaipuun ja potemisen puolella kuin räväkässä ja iloisessa riemussa.

 

 

 

Isänmaa on edessäpäin  

 

 

 

Kaipuun ja surumielisyyden läsnäolo on ymmärrettävää. Olemme tänään kirkossa iankaikkisuus aiheen äärellä. Samalla elämme veteraanipäivän aattoa. Veteraanipäivään toivomme tietenkin iloa ja juhlamieltä. Ymmärrettävää on että se saa kantaa muistoja, uhrauksia, menetyksiä. Veteraanipäivä kantaa myös iloa kodista, kotiseudusta, isänmaasta.

 

 

 

Isänmaasta puhuttiin myös äsken luetussa Heprealaiskirjeen kohdassa: ”He odottivat parempaa, taivaallista isänmaata.” (Hepr. 11:16). Siinä viitataan eteenpäin, ei ainoastaan tulevaisuuteen ja toivoon vaan myös iankaikkisuuteen ja taivaaseen. Käytännössä Heprealaiskirje sanoo, että jos he olisivat kaivanneet sinne, mistä olivat lähteneet, he olisivat voineet palata sinne.

 

 

 

Uusia näköaloja

 

 

 

Usko ei ole paluuta menneeseen. Päivän rukouksessa sanottiin: ”Kristus, Herramme,. Usko sinuun on matka ja tie, jota kulkiessa eteen avautuu yhä uusia näköaloja. Tämän päivänä evankeliumissa Jeesus sanoo samoin: ”Minä olen tie.”

 

 

 

Julkisuuden mielikuvat uskovaisista ovat usein jotain muuta kuin tie, ”jota kulkiessa eteen avautuu yhä uusia näköaloja”.

 

 

 

Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus puhui aikuisille kuulijoille omasta tehtävästään. Näyttää siltä, että Jeesuksen kuulijoina oli ihmisiä, jotka hieman otsa kurtussa väittelivät siitä, mitä taivas on ja kenelle taivas oikeastaan kuuluu. Näihin otsaryppyihin Jeesus tuo raikkaan, lapsenomaisen tuulahduksen: ”Minun isäni kodissa on monta huonetta.” (Joh. 14:2).

 

 

 

Taivas meissä on rohkeutta elää

 

 

 

Näistä aikuista kuulijoista Tuomas sanoo sen, mitä nykyihmisetkin tuntuvat sanovan: Emme oikein tiedä Jeesuksesta, emme tajua, mistä hän on tullut ja minne hän on mennyt, emmekä tunne uskoa muutenkaan -. emmekä varsinkaan tienä, jota pitkin voi kulkea kohtaamaan uusia näköaloja.

 

 

 

Yksi tunnetuimpia Jeesuksen sanomia asioita on juuri se, mitä tässä Johanneksen evankeliumin kohdassa on kirjoitettuna: Jeesus sanoo: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.” (Joh 14:6).

 

 

 

Umpikuja ei ole totuus

 

 

 

 

 

Tie jatkuu vaikka me näkisimme vain päättyvän tien tai umpikujan merkkejä. Usko on tie, koska Jeesus Kristus on tie. Umpikujan voittaminen kuuluu yhteen totuuden kanssa.  

 

 

 

Nykyaikana mielipiteet korostuvat julkisuudessa. Mielipiteet tuntuvat olevan kaikkein tärkeimpiä asioita niin nuorten kuin aikuistenkin maailmassa. Siksi on tärkeää joka päivä nostaa esille kysymys totuudesta. Kun asioita väritetään, on jaksettava yhä uudelleen pyrkiä pintaa syvemmälle. Vain totuus antaa elämälle pohjaa.

 

 

 

Jeesus sanoi: ”Minä olen elämä.” Me näemme vain menetykset ja haudan, tappiot ja menetykset. On taisteltava sen uskon puolesta, joka sananmukaisesti ymmärtää, että Jeesus Kristus on elämä.

 

 (Kirjoitus on saarna Savonlinnan Savonrannan kirkossa 26.4.2015

 

Mitä pääsiäisestä jäi käteen

 

 

Sanotaan, että pääsiäinen on vuoden tärkein kristillinen juhla. Oma matkani pääsiäiskirkkoon ei ollut silta yli synkän virran mutta toimiva lossi kuitenkin. Ehkä ihmiselle riittää tämäkin. Ja olihan niinkin, että aurinko paistoi Lohikoskelle!

 

 

 

Ensimmäisille Jeesuksen ylösnousemuksen todistajille pääsiäinen oli hämmentävä. He lähtivät Jeesuksen tyhjäksi jättämältä haudalta ”yhtaikaa peloissaan ja riemuissaan”. Tuumitaan tätä heidän kokemustaan! Uskon syntymisen kohta, vakuuttautuminen Jeesuksen ylösnousemuksesta oli heille samalla kertaa sekä pelottavaa että riemullista.

 

 

 

Miten on nyt? Olemmeko säilyttäneet vai hukanneet pelon ja riemun? Vai ovatko tavat vain maallistuneet, kuten Ylen uutiset tänään 2. pääsiäispäivänä kertoi: ”Pääsiäisvapailla on kaahattu, riehuttu ja ryypätty.”

 

 

 

Kauhistuttava usko

 

 

 

Uskon perinteessä pelkoa on kuvailtu latinan sanalla ”tremendum”. Tremendum tarkoittaa sellaista, mikä on vapisuttava, kauhistuttava, luotaan työntävä. Sillä tarkoitetaan, että uskossamme on jotain peräti ihmiselämän juuriin menevää ja järkyttävää.

 

 

 

Nykyaikaa ajatellen se on siis jotain toisenlaista kuin sinne tänne sinkoilevat mielipiteet mitä erilaisimmista asioista. Usko on jotain muuta kuin nokkelia ja notkeita mielipiteitä. Me nykyihmiset ja nykykristityt olemme mielipiteiden orjuuttamia.

 

 

 

Pohjimmaltaan usko koskettaa ihmisen koko olemassaoloa ja on niin kamalaa, että sitä voi jopa sanoa luotaantyöntäväksi. Usko järisyttää olemassaolon perusteita. Usko on kuin pieni ihminen pimeässä metsässä, yksin, tähtitaivaan alla.

 

 

 

Tuntenette hyvin tuon tilanteen. Pitäisi oikeastaan paeta jonnekin kauas muttei voi. On vain tutustuttava omaan pieneen itseen, sellaisena kuin siinä yksin seison pimeyden ympäröimänä. Kun Jeesuksen ylösnousemuksen todistajat olivat peloissaan ja hämmentyneitä he saivat helpottavan ohjeen: Menkää Galileaan. Helpottavaa se oli siksi, että Galileassa olisivat vastassa tutut ihmiset ja tutut puheenparret.

 

 

 

Kauhun ja pelon luovat mieleemme nyt maailman uutiset. Se vapisuttava, kauhistuttava ja luotaantyöntävä pelko, josta usko puhuu, on kuitenkin vielä enemmän olemassaoloa ravistelevaa. Se on vielä suurempi vavistus kuin maailman uutiset.

 

 

 

Jeesuksen hautaa vartioineet sotilaat kohtasivat jotain, jolle heillä, sotimaan tottuneilla ei ollut selitystä. Herran enkeli oli hohtava kuin salama. Vartijat kaatuivat maahan kuin kuolleet. He olivat kohdanneet tremendumin, vapisuttavan, kauhistuttavan ja luotaantyöntävän. Sen jälkeen he kohtasivat tämän ihmisten maailman ja vääristyneen hallinnon toimintatavan: Heidät lahjottiin valehtelemaan ja unohtamaan kokemansa. (Matt. 28: 1-15)

 

 

 

Ensimmäiset Jeesuksen todistajat olivat peloissaan ja riemuissaan. Peloissaan oloon liittyi yhtä aikaa riemu.

 

 

 

 

 

Lumoava usko

 

 

 

Riemu. Ylösnousemuksen sanoma, uskomme ydin ja lähtökohta on Jeesuksen ylösnousemuksen ensimmäisten todistajien mukaan fascinosum. Fascinosum tarkoittaa sellaista mikä on lumoava, kiehtova, salaperäisesti luokseen vetävä. Voisimme ehkä puhua haltioitumisesta. Tämä sinänsä jo sisältää ongelman: puhua haltioitumisesta on ihan eri asia kuin haltioitua, lumoutua, tulla luokseen vedetyksi.

 

 

 

Nykyaikana koemme hyvää oloa viihteen kautta. Kaiken pitäisi olla mukavaa ja vaivatonta. Jos kaikki on hauskaa käy niin, ettei mikään ole enää lumoavaa, kiehtovaa eikä salaperäisesti luokseen vetävää.

 

 

 

Usko on jotain muuta kuin viihde tai aplodit. Meidän on hyvä luoda itsellemme ja mielellemme tilaa, jossa voimme haltioitua ja lumoutua uskoamme.

 

 

 

Miten ja missä voimme vapista ja haltioitua?

 

 

 

Ajattelen niin, että tuo haltioitumisen tila on pimeässä, tähtitaivaan alla, yksin. On kuitenkin kysyttävä myös, mitä tämä ensimmäisten ylösnousemuksen todistajien kokemus voisi tarkoittaa nyt kirkossamme ja seurakunnassamme.

 

 

 

Ensimmäinen reaktio kysymykseen on, että pitää – ainakin omassa mielessä - päästä eroon julkisuuden pikkuasioista. Kristinuskossa on kysymys pääsiäisestä. Pääsiäinen antaa mittakaavan. Jeesus voitti kuoleman. Millaisia kysymyksiä ovat sitten ne, joista nykyisin julkisuudessa väitellään? Eivät ne ole samaa kokoluokkaa. Kristitylle ihmiselle ja kristityn omalletunnolle pääsiäinen tarkoittaa rauhaa. Älkää pelätkö, minä menen teidän edellänne Galileaan, Jeesus sanoi silloin kerran. Niin on nytkin. Ei kaikesta tarvitse hötkyillä. Pääsiäisen sanomaa ei voida viedä meiltä pois!

 

 

 

Olen aina ajatellut, että järkevyys ja maltillisuus ovat hyväksi myös uskonasioissa. Tänä pääsiäisenä toivon, että järkevyys ja maltillisuus eivät tarkoittaisi pääasian unohtamisesta. Ylösnousemus uutinen vavahduttaa ja kiehtoo. Tätä uutista julistetaan ja sitä saamme juhlia. Apostolit tunsivat kuitenkin hyvin myös meidän arkielämämme. Apostoli Pietari kehotti (1.Pt 1:18-23) elämään totuudelle kuuliaisina ja vilpittömästi ja toisiaan rakastaen.

 

 

 

Muistoja Jumalasta

 

 

 

Vilpittömyys ja totuus tarkoittavat hiljentymistä oman elämänkaaren vaiheisiin. Niissä meille Jumala puhuu. Meidän elämämme käänteissä Kristus itse on läsnä. Hän on hyvä Herramme ja Vapahtajamme, anteeksiantajamme ja sovittajamme. Elämämme käänteet ovat meidän Galileaamme ja Emmauksen tietämme, Vapahtajamme läheisyyttä, sekä kauheaa että kiehtovaa..

 

 

 

Se mitä elämänkaaressamme ja muistoissamme näemme, ei aina ole miellyttävää. Tärkeää kuitenkin ovat vilpittömyys ja totuus. Ja, sitten, itsensä ja omien vaiheiden kohtaamisessa tärkeintä ja suurinta on rakkaus. Niin meistäkin voi kasvaa vähitellen armollisia ihmisiä, sekä omaa itseämme kohtaan että toinen toiselle.

 

 

 

Jääköön käteen pääsiäisestä rohkeus! Olla lähimmäinen toiselle, se on rohkea teko!

 

 

 

Kuljin pääsiäiskirkkoon Lohikoskelle lossikyydillä. Se ei ollut pääsiäissanoman silta yli synkän virran mutta toimiva lossi kuitenkin. Ja aurinko paistoi!

 

 

 

 

 

(Kirjoitus on yhdistelmä kahdesta saarnasta: Pääsiäispäivä 5.4.2015 Lohikosken kirkko, Sulkavan seurakunta ja 2. pääsiäispäivä 6.4.2015 Savonlinnan tuomiokirkko, Savonlinnan seurakunta)

 

 

 

www.lily.fi

Lumiukko

 

 

Koko maailma tuntui epätodelliselta kuin uni. Sinä päivänä minä tein lumiukon. Vanha mies kävelee räntäsateessa kamerasta poispäin ja miettii tähän tapaan ääneen. Katsoja viedään unen ja lumiukon maisemaan.

 

 

 

Seuraavaksi kuvassa näkyy pieni poika ja suuri tyyny ja vuode. Aamulla sataa lunta ja lumiukon teko alkaa.

 

 

 

Lumiukon tarina animaatioelokuvana perustuu Raymond Briggsin vuonna 1978 julkaisemaan lasten kuvakirjaan. Animaatioelokuvan ensi-ilta oli vuonna 1982. Lumiukon ja pojan yhteisen lentomatkan musiikki on mieleenpainuva. ”Walking in the Air” alkaa soida päässä melkein samassa kun kuulee nimen Lumiukko.

 

 

 

Klassikkotarina puhuttelee yhä uudelleen. Vuodesta 1992 lähtien Suomen televisiossa on näytetty Lumiukon tarina juuri ennen Turun joulurauhan julistusta.

 

 

 

Ajattelin tänä jouluna joulupukin maailman aineetonta keveyttä. Pojan ja Lumiukon matka alkaa moottoripyörällä ja muuttuu sittemmin lentämiseksi läpi maapallon ja sen ihmeiden. Lopulta päädytään lumiukkojen pitoihin ja joulupukin tapaamiseen. Soitto soi ja laulu raikuu, lumiukkojen jalat nousevat kevyesti, ruoka ja juoma maittavat. Ja kuitenkin, Lumiukon maailmassa ei tunnu olevan painovoimaa eikä tarpeita, kitkaa, ei minkäänlaista kärhämää.

 

 

 

Lumiukko on taivaskuva. Taivas on suurin piirtein samaa kuin kaipaus: kunpa asiat voisivat olla kuin lumiukkojen pidoissa. Elokuvaa katsellessa tulee miettineeksi omia taivaskuvia. Animaatioelokuva tavoittaa jotain toisesta maailmasta joka kuitenkin olisi tunnistettavissa moottoripyörineen, kaulaliinoineen, tansseineen ja pitoineen. Arkimaailmaan verrattuna Lumiukon taivas on samalla jotain ihan toisenlaista, kevyttä, ilmavaa, täynnä hämmästystä ja iloa.

 

 

 

Elokuva ei ole uskonnollista julistusta. Omaan mieleeni tämä kuitenkin antaa myös uskonnollisesti tärkeän ulottuvuuden. On hyvä ajatella taivasta, pikkupojan silmin, lumiukon lahjana. Jos Lumiukko on ihan pihalla, niin siellä on sitten hyvä olla. Vaikka ukon sulaminen onkin surullista, on siinä samalla todenmukainen viesti. Lumiukko suli pihamaalla mutta ei poistunut pojan sydämestä.

 

Luen Raamattua ja virkistyn

 

 

 

 

Keltaisella tussilla merkitsin syyn joulun viettoon. Jeesus Kristus on tullut, jotta voisimme ”ylistää Jumalaa hänen laupeudestaan”. Tämä on tuoretta. Jeesuksen tulemisen tarkoitusta kukaan ei voi omia tai rajata. Joulusta riittää jokaiselle.

 

 

 

Merkitsin vihreällä lauseen: ”Jumala pysyy sanassaan.” En ajatellut oikeastaan muuta kuin huh huh. Kaikenlaisten ajatusten ja kiistojen ja tulkintojen keskellä: sittenkin. Näinhän asia minulle nyt on. Jumala pysyy.

 

Kirjojen kirjassa on monenlaista, keskenään ristiriitaista ja nykylukijalle käsittämätöntä asiaa. Nettisivustoilla esiintyy luetteloita Raamatun loogisista ristiriitaisuuksista. Tänä aamuna ajattelin ottaa esille kohdan, jonka kuulin eilen kirkossa luettavan eli Kirje roomalaisille, luku 15, jakeen  8 loppupuolelta jakeen 13 loppuun.

 

Olin muutama päivä aikaisemmin tuuminut Raamatun lukemista toisin kuin mitä tänä aamuna koin, tähän tapaan. Katsomuksellisesti pirstaleisena aikakautena Raamatustakin nähdään vain lauseet ja katkelmat. Meiltä puuttuu näkemys ytimistä. Pidän itseäni Raamattuun uskovana kristittynä, uskovana ihmisenä. Kuitenkaan en tunnista itseäni, omaa raamatunlukuani ja rukoustani julkisuuden uskoa koskevista mielikuvista. Alkuosa eilisestä mietteestä jouti siis hyllylle ja loppuosa tuli aktiivikäyttöön.

 

Tänään huomaan, että ravitsevaa ovat juuri lohduttavat ja virkistävät lauseet. Kolmas alleviivaus tuli merkatuksi sinisellä: ”Toivon Jumala täyttäköön ilolla ja rauhalla teidät, jotka uskotte, niin että teillä Pyhän Hengen voimasta olisi runsas toivo.”

 

Tähän jouluun toivon virkistävää iloa, luottavaa lujuutta ja kykyä nähdä toivon merkit.

 

 www.lily.fi

Taviksille tarvitaan oma herätysliike

 

 

 

 

Surkuhupaisa sekoilu seurakuntavaalikoneen äärellä pisti miettimään. Ainakin yhtenä syynä vastausaikojen vekslailuun oli, että osa ehdokkaista kruksasi itselleen läheiseksi herätysliikkeeksi evankelisen liikkeen. Se nyt ei varmaan ole ehdokkaan vika, jos kysymysten laatija ei käytä virallisia nimikkeitä.

Monet ehdokkaat ajattelivat kaiketi evankelisluterilaisen kirkon jäsenyyttä, eivät liikettä nimeltään Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys (SLEY). Ehdokkaiden haksi sai aikaan sekä aikataulun pidennyksen virheen korjaamiseksi että paheksuntaa.

Tällainen tavallisten ihmisten herätysliike tarvittaisiin paitsi kirkossa myös yhteiskunnassa. Tarkoitan esimerkiksi sitä, että yhtäläinen ihmisarvo on varmasti suurimmalle osalle itsestäänselvyys. Eivät siinä seksuaaliset, poliittiset tai uskonnolliset mielipiteet nouse kanssakäymisen esteeksi. Tarvitsemme enemmistön eli tavisten herätystä tuomaan julki pintakuohujen alla uinuvan oikeudenmukaisuuden tunnon ja terveen järjen äänen.

Me suomalaiset vanhemman polven ihmiset olemme aika arkoja puhumaan uskostamme ja elämänkatsomuksestamme. Jopa poliittinen kanta kuuluu vaiettuihin asioihin. Löydätkö läheltäsi aikuisen, joka kertoo, mihin hänen katsomuksensa perustuu, millaiset ovat arvot joita hän itse noudattaa ja millainen on hänen perusasennoitumisensa elämään?

Ääneen henkilökohtaisia valintoja sanova aikuinen on harvinaisuus. Miten hataralla perustalla mielikuvamme ovatkaan! Emme taida tunnistaa kristityiksi niitä, jotka Jeesus kirkoissa luetun evankeliumin mukaan kuvaili autuaiksi. Näitä autuaita ihmisiä ovat hengessään köyhät, murheelliset, kärsivälliset. Autuaita eli kaipa siis myös kristittyjä, ”evankeliseksi” heränneitä uskovia ovat he, jotka etsivät oikeutta ja ovat armahtavia.

Siinäpä ovat ainekset! Tarvitsemme vastavoiman pintakuohulle - tarvitsemme tavallisten ihmisten herätysliikkeen!

Share
 
 

Japanilainen taivas

 www.lily.fi
Matti Perälä 21.10.2014 22:52

Kirjoitan japanilaisesta taivaasta siksi, että hyvät kertomukset paljastavat jotain totuudesta. Ne paljastavat jotain totuudesta, vaikka olisivat alusta loppuun sepitteitä. Luin Haruki Murakamin kirjan ”Kafka rannalla”. Erityisesti mieleeni jäi jotain, jonka omissa kokemuksissani liitän taivaskuvitelmaksi.

 

Arvostan kertomuksia

Arvostan kokemusperäisyyttä ja luonnontieteitä. Arvostan myös kertomuksia ja niiden välittämää kuvaa elämästä. Sekä kokemusperäisillä tieteillä että kertomuksilla on omat mahdollisuutensa ja omat rajauksensa. Mitä vastauksia saamme, riippuu välineistä, joilla niitä haemme. 

 

 

Tapaan useinkin ihmisiä, jotka sanovat, että he uskovat vain sen minkä näkevät. Jos ilkeän, sanon heille: siinäpä hyvää taikurin yleisöä. Taikuri toivoo, että ihmiset uskoisivat vain sen minkä näkevät. Ajattelen siis, että todellisuutta ei ole vain se, minkä näen. Tämäkin palautui mieleen japanilaisen kirjailijan äärellä. Hänestä on sanottu, että hän tuntuu kertovan kaiken ja kuitenkin kaikki jää salaperäisyyden verhon alle.

 

Minusta ei tunnu pahalta puhua taivaasta kuvitelmana. Sen sijaan tuntuu pahalta. kun tapaan ihmisiä, jotka sanovat ettei semmoista kuin taivas pidä tai saa kuvitella. En oikeastaan pidä myöskään siitä, jos halutaan todistaa että taivas on jotain enemmän. Että taivas olisi ikään kuin luonnontieteellisesti todistettavissa.  Unelma taivaasta riittää hyvin. Arvelen olevani uskova ihminen ja arvostan ajattelun ja tutkimisen uteliasta vapautta.

 

Haruki Murakamin romaani ei ole uskonnollinen tai (uskonnon)filosofinen oppikirja tai opinesitys. En tiedä mitä uskoa Murakami tunnustaa vai tunnustaako mitään. Hän sijoittaa japanilaiseen kulttuuriin länsimaisia tuotemerkkejä ja elämäntapoja. Romaanin päähenkilö, 15-vuotias Kafka Tamura kurkistaa keskeltä nuoruutensa elämää hetken toiseen, kuolemanjälkeiseen maailmaan.

 

Televisio taivaassa?

 

Kirjailija kuvailee tämän toisen todellisuuden käytännöllisesti ja kauniisti. Taivaassa on tuulivoiman tuottama sähkö ja jokaisen huoneessa on vanha televisio. Televisiota kuitenkin tarvitsevat vain ne jotka ovat äskettäin tulleita. Televisiosta ei tule mitään uutta ohjelmaa. Kun Kafka tulee omaan taivaan huoneeseensa televisiosta tulee elokuva The Sound of  Music.

 

Taivaan ruoka on hyvää mutta tarjolla ei ole lihaa kalaa, kahvia eikä alkoholia. Nälkä, jano tai himo ei kuitenkaan vaivaa ketään – ei haittaa, vaikka ei muistaisi syödä tai juoda. Samoin kuin nälkä tai jano myös aika on menettänyt merkityksensä. Mikään ei taivaassa ole ihan uuttaa, eivät vaatteet eivätkä huonekalut, eivät asunnot. Kaikki on hieman vanhahtavaa mutta ehdottoman siistiä ja puhdasta. Seesteisyys, rauha ja jonkinlainen ilmanohut keveys ovat taivaallisten asuinsijojen tunnusmerkkejä. Asunto on ihmisen kuva. Puhdas, vanhasta kunnostettu koti on Haruki Murakamille ihmisen taivas.

 

Tässä mielessä taivas tarkoittaa samaa kuin muistot ja toiveet. – Tämän blogin kuvana on valkolumimarja. Nykyisen kodin koristepensas palauttaa mieleeni lapsuuden kodin pihan. Samalla tavoin olen ajatellut muistoja. Kirjoitin keväällä laajemminkin aiheesta ”Muistoja Jumalasta”. Kysymys on henkilökohtaisista, hiljaisista tulkinnoista elämänkaaren varrelta. Toiseksi kuvaksi liitän syksyiset pihlajanmarjat. Lapsuuden muistoihin tämäkin kuva vie.

 

Elämää muuttavat voimat ovat lähellä

 

Otin japanilaisen romaanin esimerkiksi siksi, että kirjailija sijoittaa taivaskosketuksen elämänkaareen. Taivas on hetki, joka avaa ihmisen näköalaa ja muuttaa elämän. Kafka rannalla – romaanissa 15 -vuotias karkulainen päättää lopuksi, värikkäiden vaiheiden jälkeen palata kotiin ja jatkaa koulunkäyntiä.

 

Joskus kristillisen opin puolella taivaskuvitelmia katsellaan niihin etäisyyttä ottaen. Aika kevyesti heitetään omia mielikuvia ikään kuin ”kristillisinä” taivaskuvina. Ne tuntuvat olevan jotain muuta kuin se, mitä itse ajattelen taivaaksi.

 

Otan yhden esimerkin. Mitä voisimme ajatella siitä, että Raamatun Jesajan mukaan ”taivas hajoaa kuin savu ja maa ratkeaa kuin kulunut vaate”, (Jes 51:6) Saman kirjoittajan mukaan Jumala luo ”uuden taivaan ja uuden maan”.  Uuden taivaan ja maan idea on Jesajan mukaan inhimillisen kaunis ja armahtava: ”Menneitä ei enää muistella, ne eivät nouse mieleen.”(Jes 65:17). Ajattelen Jesajan kuvista sen, ettei suoraa jatkumoa ajatuksellisestikaan ole siihen, mitä taivas voisi olla. Tilaa on siis tehdä taivaasta yhdet ”Murakamit” lumimarjoilla ja pihlajanmarjoilla kaunistettuna.

 

Taivas sisältää yleensä ihmiselle monia merkityksiä niin kulttuurisesti kuin uskonnollisestikin. Verrattuna aikaisempiin vuosisatoihin olemme ehkä kadottaneet niin tuomion kuin taivaankin horisontteja. Mielestä ne eivät kuitenkaan ole kadonnet vaan vain jokapäiväistyneet. 

 

Palaan vielä Murakamin romaaniin. Siinä – mahdollisesti – taivas on kaiken sisäänsä sulkeva jumalallinen todellisuus. Taivas ei ole jossain muualla. Tässä maailmassa on ”kynnyskiviä”, joilta tunnutaan astuvan todellisuuden elämää muuttavaan hetkeen. Kristillisessä perinteessä taivas tarkoittaa Jumalan valtapiiriä ja on uskonnollinen käsite.

 

Ihanteita, iilimatoja ja makrilleja

 

Murakami ei maalaa taivasta vain ihanteellisin värein. Tai pikemminkin – kirjailija yhdistää sen taivaan, jonka näemme siihen, joka on ihanteiden tyyssija. Näkyvältä taivaalta sataa joskus iilimatoja ja makrilleja (!). Näkymättömässä taivaassa etsitään ratkaisuja oman elämän kiperiin kysymyksiin.

 

Kummalliset sateet ehkä valottavat sitä, ettei kaikki ole sitä, miltä näyttää – edes taivaalla.

 

”Japanilainen taivas” avaa näkökulmaa siihen, että elämää muuttavat voimat ovat paljon lähempänä kuin pilvissä tai jossain tavoittamattomissa, tuolla toisella puolen.

Järkyttävä ja ihmeen hyvä yksinäisyys

 
 Matti Perälä 24.9.2014 16:39

Kuulostaa dramaattiselta ja vaikeaselkoiselta kun ihminen parahtaa: ”Olen itseni kanssa yksin.” Siinä on kuitenkin juju. Yksinäisyys kertautuu ja kasvaa jos se on omien nahkojen rajoissa eikä vastapäätä ei ole mitään eikä ketään.

Yksinäisyydellä on monet kasvot

 

 

Parahdan kun säikyn ja pelkään. Tätä yksinäisyyttä, ikään kuin olemassaolon rajautumista vain itseeni, tätä yksinäisyyttä en halua. Vastapainona ikävälle kokemukselle on olemassa myös ihmeen hyvä yksinäisyys. Yksinäisyys tuntuu hyvältä silloin kun se tulee halusta olla yksin.

 

Haluan yksinäisyyttä, kun olen väsynyt ihmisiin. Siinä poissaolon tilassa huomaan, etten kuitenkaan ole ihan yksin. Ihmisten äänet ja asenteet seuraavat mukanani. Ne kulkevat sisälläni myös ulkoisesti autioon paikkaan. Kestää aikansa päästä hiljaisen tilaan.

 

Yksinäisyyteen turvautuminen voi johtua liiasta määrästä: olen kohdannut enemmän ihmisiä kuin oikeastaan jaksan sulattaa.

 

Yksinäisyyden kasvot ovat sekä pakon vääristämät että halun kirkastamat eikä yksinäisyys ole yksinasujan kuva eikä sen rajoissa. Laatu elämässä paranee kun on mahdollisuus olla sekä yksin että yhdessä toisten kanssa.

 

Hiljaisuudessani kasvatan tehokkaasti sekä vaikeuksia että rohkeutta

 

Hiljaisuuteen pakeneminen voi johtua siitä, että olen tänään kohdannut ilkeitä ihmisiä. Ja eilen. Ja toissapäivänä. Ja nyt tuli mitta täyteen.

 

Kenelläpä ei olisi kokemuksia hankalista lähimmäisistä. On niitä, jotka tuntuvat palkitsevan hyvän pahalla. Jos sellaisia käy muistelemaan yön tunteina, niin tuntemusten koon kasvaminen on taattu. Yksinäisyydessäni olen tehokas suurentamaan sitä mikä jo päivänvalossa tuntuisi rassaavan riittävästi.

 

Parhaimmillaan nämä yksinäisyyden tuntemukset ohjaavat ottamaan yhteyttä toisiin ihmisiin. Rohkeimmillani ollessa otan yhteyttä heihin, joiden irvistelyjä olen yön tunteina miettinyt.

 

Ystävä hyvä

 

Jos jään yksin, olen helposti kiusattavissa. Siksi on oltava aktiivinen ja löydettävä ystävä.

 

Ystäviä ja hiljaisuutta tarvitsen saadakseni tukea olemiselleni. Tuki on sitä, että saan ajatukseni suhteellisiin kuoseihin ja vältyn joutumasta hukkateille. Tarkoitan hukkateiden välttämisellä sekä seestymistä ihmishulinan houkutuksista että hinkua kiiltävän perään eli valta-asemiin ja olemiseen enemmän ”joku” kuin kuka tahansa.

 

Lopuksi alkuun

 

Lueskelin ja mietiskelin alueellista terveysraporttia, ikääntyvien yksinäisyyttä ja tiedotetta yksinelävien suuresta määrästä. Kävin HS:n yksinäisyyskoneella. Kuitenkin otin tämän kirjoituksen ensimmäisen lainauksen Jobin kertomuksesta, tappion kokijalta, mielekkyyden menettäjältä. Jobin kertomus on vanha Raamatun ihmisen kertomus mutta ääni on tuttu. Jobin kokemus on hyvinkin nykyaikainen ihmisen kokemus. Ahdistun, jos näen maailmassa vain itseni vaikka itseen rajautuminen tuntuukin olevan nykyihmisen perustoive.

 

Hämmästyin tämän aiheen parissa myös Psalmien kielenkäyttöä. Siellä yksinäisyyden kimmokkeena ovat toiset ihmiset, jotka ”kerääntyivät ympärilleni ilkkumaan ja irvistelivät minulle päin kasvoja.” Toivoisi, että tuollainen käytös olisi jäänyt sinne noin kolmen vuosituhannen taakse.

 

Kiehtova yksinolo

 

Kupla on puhkaistava. On alettava löytää uusia sanoja ja uutta puhuttavaa. Ja korva, joka kuulee. Silloin yksinolo alkaa kantaa satoa.

 

Lähdin tämän kirjoituksen työstämisen aikaan puhumaan vanhuksille yksinäisyydestä. Sain siellä myönteisyyden kannustimen. Kokeneet aikuiset sanoivat, ettei pidä maalata vain yksinolon synkkiä sävyjä. Synkeyden sijaan yksinäisyydessä löytyy myös valoa. Yksinolossa ajatukset kirkastuvat niin kuin mieli metsäpolulla, kun aurinko alkaa pilkahdella puiden välistä..

 

 

 

"Olen oikeassa" ei ole uskon ydin

 Matti Perälä 14.9.2014 21:53

 

Uskonto ja oikeassa oleminen muuttuvat vaaralliseksi, jos ne yhdistyvät vallaksi toisen ihmisen yli. Tarvitsimme kautta maailman parempaa ja syvällisempää tuntemusta uskon asioihin.

 

 

Julkiusko eduskunnassa, Tommi Niemisen kolumni

 

Oikeassa olemisen kannalta Tommi Niemisen kolumni on mainio (Viikon lopuksi, HS Sunnuntai 14.9.2014). Nieminen tuo hyvin esille hämmästyksensä uskon ja politiikan suhteesta. Johtavat poliitikot ovat alkaneet kertoa myös omista uskonnäkemyksistään. Kolumnisti mainitsee nimet Timo Soini, Juha Sipilä, Päivi Räsänen, Jutta Urpilainen. Toisaalla samassa lehdessä kerrotaan puoluesihteereistä ja mainitaan, että keskustan puoluesihteeri Timo Laaninen on lähtenyt opiskelemaan teologiaa.

 

Tähän listaan voisi lisätä monia muita – jos mennään hiukan puoluejohtoa pidemmälle. Yhtenä esimerkkinä tässä vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula, joka on käyttänyt mielestäni raikkaita ja hengellisesti tärkeitä puheenvuoroja jumalauskosta. Suut avautuvat kun vapaudumme nykyistä avoimempaan henkilökohtaisuuteen. Ja kun sille avautuu asiallista tilaa. Tila avautuu, kun oikeassa olemisen paine laskee ja henkilökohtainen tulee merkitykselliseksi.

 

Usko ei rajaudu poliittisten puolueiden mukaan

 

Muutama vuosi sitten tehdyssä kyselyssä yli puoli miljoonaa suomalaista luokiteltiin oman ilmoituksensa perusteella hyvin uskonnollisiksi. Eduskuntavaaleissa heistä valtaosa (yli 4/5) äänesti muita puolueita kuin kristillisdemokraatteja. Tämä on uskonnon roolin kannalta myönteinen uutinen.

 

Puolue, jota voidaan pitää uskontopuolueena, se ei kuitenkaan kerää edes hyvin uskonnolliseksi itsensä kokevien ääniä. Hyvä uutinen tämä on siksi, ettei uskon ydin ole minkään poliittisen puolueen hallussa. 

Ehkä kyse on myös puhekulttuurin paranemisesta

 

Niemisen mukaan henki on se, että kun kysely paljastaa em. tosiseikan uskovista äänestäjistä, on puolueiden johdon hyvä tulla uskossaan näkyväksi. Taktiikkaahan tällainen ulostulo on kolumnistin mielestä. Voi olla taktiikkaa mutta voi olla myös sitä, että olemme siirtymässä kohti avoimempaa puhekulttuuria.

 

Kammoksumme uskonnolla vouhkaamista. Hyvä niin. Sanon tämän kuitenkin sillä ponnella varustettuna, että asiallisuus ei tarkoittaisi samaa kuin vaikeneminen. Toivon, että voisimme rohkeammin kasvattaa perinnettämme perustelujen ja puhumisen suuntaan. Siinä ehkä nämä ulostulot osaltaan auttavat.

 

Keskivertona eläen

 

Olen aika kiitollinen siitä, että ympärilläni nuoruuden ja opiskelun vuosina oli monia kirkosta eronneita. He opettivat miettimään perusteluja myös uskonasioissa.

 

Tarvitsen elämässä niin tieteen tuloksia kuin politiikkaakin yhteisten asioiden hoitumiseksi. Tarvitsen myös jotain, joka elämisen tai puhumisen aiheena ei kuulu tieteen eikä politiikan rajoihin.

 

Ristin alla

 

Kun kirjoitan tätä, on Suomen evankelisluterilaisissa kirkoissa lähimmäisen päivä. Lähimmäinen, toinen ihminen on uskon ytimessä. Rakkaus ja armo ovat Jumalan ja lähimmäisen tunnistamisen avaimia.

 

Lähimmäinen ei ehkä uskonasioissa ole ”yhtä oikeassa kuin minä” mutta on ihmisenä täsmälleenhtä arvokas.

 

 

 

 

Matti Perälä

Järkevän uskon puolesta - vastaan

 
 Matti Perälä 12.9.2014 18:08

Muistan hyvin Anders Jeffnerin sytyttämän innostuksen. Tulkitsin Upsalan professorin ajatuksia niin, että nyt on tullut järkevän uskon- ja elämänkatsomuksen aika.

Pilakuvilla toisten katsomuksista ei keskustelua rakenneta

Katsomusten alueella ei ole harvinaista, että toisesta katsomuksesta hahmotellaan pilakuva. Seuraavaksi sanotaan, että tuo katsomus tai uskon näkemyshän onkin naurettava. Mielikuvat ovat voimatekijöitä. Järkevän uskonsisällön oheen olen monien tavoin kaivannut myös järkevää keskustelua katsomuksista ja uskonnäkemyksistä.

Syitä järkevän uskon kaipuuseen voi olla muitakin kuin Jeffner. Ehkäpä olen ollut vain harmissani siitä, että elämänkatsomusten joukossa uskonkatsomuksia pidetään jotenkin perustelemattomina tai ei-järkiperusteisina. Kuitenkin jokaisessa katsomuksessa on olemassa jokin perusta, jokin toisenlainen. Tuo perusta on jo ennen järkeilyä. Olipa perusta sitten kauneus, Jumala, kokemusperäisyys jne.

Perustavanlaatuisin oletus lepää jonkin perustelemattoman olettamuksen tai ideakuvan päällä. Olen siis varmaankin kaivannut katsomusten tarkastelua samalla viivalla ilman lähtökohtaista mollaamista, jollaiseksi olen aikojen saatossa muutamat uskoon kohdistuvat asenteet kokenut. Jeffnerin lisäksi tätä ajatuskulmaa on avannut Uuden testamentin eksegetiikan professori Heikki Räisänen. Häneltä ilmestyi äskettäin omaelämänkerrallinen teos: ”Taistelua ja tulkintaa.”

Heikki Räisäsen ja Antti Eskolan välissä

Vaikutelmani Heikki Räisäsestä on myönteinen. Hän on tinkimätön tiedemies. Vain totuus kelpaa. Räisäsestä on tehty kiistelty persoona, koska hänen on tutkimuksillaan koettu järkyttäneen kirkon uskon oppeja, mm. kolminaisuus- ja sovitusoppia. Äskettäin ilmestyneestä Räisäsen kirjasta sain käsityksen, että tiedemies pitää henkilökohtaisen näkemyksen ja tieteen erillään. Räisänen ei kuitenkaan henkilökohtaisesti tahdo irtautua kristinuskosta vaan nimeää oman näkemyksensä kulttuurikristityn uskoksi. Kysymyksessä on siis hatunnosto omalle perinteelle, vaikkei sen perinteen kaikkiin oppeihin voikaan – tutkimustulostensa johdosta - samaistua.

Sosiaalipsykologian professori Antti Eskola on tuonut hyvän lisän uskonnollisia katsomuksia koskevaan keskusteluun. Eskolasta Räisänen kirjoittaa hyvän tiivistelmän. ”Eskolan uskon runkona ovat lapsena saadut rakennuspuut: iltarukous sekä luottamus varjelukseen ja siunaukseen.” (Emt s. 405).

Arvelen olevani jossain Räisäsen ja Eskolan välissä. Arvostan tiedettä ja kriittistä ajattelua. En ole harjoittanut perusopintoja pidemmälle Räisäsen tieteenalaa, Uuden testamentin eksegetiikkaa. Siinäkään opiskelun vaiheessa tai myöhemmin en ole kokenut, että tiede olisi jotenkin järkyttänyt uskoa. Tieteen tehtävänä on tutkia, penkoa, analysoida.

Tiede ei tule minun ja iltarukoukseni väliin Julkisessa keskustelussa henkilökohtainen iltarukous ja siunauksen toive ja tarve jäävät taka-alalle. Usein väännetään kättä vain siitä, mitä papit tai vapaa-ajattelijat tai jotkin muut, ikään kuin yhdenmukaiset ryhmät tekevät tai sanovat.

Uskooni kuuluva Raamattu on se, mikä on pöydälläni. Ja perimmältään Jumalan sana ei ole kirja vaan Jeesus Kristus, elävä ja oleva Vapahtajani. Siis vähän samaan tapaan kuin Räisänen kuvailee Eskolan uskoa; uskossa on kysymys iltarukouksesta ja siunauksen pyytämisestä.

Katselen tiedettä kiinnostuneena mutta minun ja iltarukoukseni välissä tiede ei ole. Uskova voi olla järkevä ja toimia elämässään, etiikassaan ja asenteissaan järkevästi. Tähän on lisättävä: ainakin yrittää toimia järkevästi ja toivottavasti enimmäkseen. Suunnistuksen harrastajana tiedän, että järkevyys on joskus metsän kuten elämänkin tiheiköissä vaikeasti tavoitettava olotila.

Uskon perusta on luottamista ja rohkeutta

Järkevän uskon puolustuksen vastapainona on, että uskon perimmäinen todellisuus on minulle luottamista ja rohkeutta. Ymmärrän nyt paremminkin kuin alkuinnostuksen aikaan, että usko ei lähtökohdiltaan voi olla järkevä. Yhä kuitenkin liputan evankelista Johanneksen tapaa nähdä Jeesus Kristus Logoksena. Kreikankielinen sana logos tarkoittaa suomeksi sanaa, puhetta, oppia, asiaa, järkeä ja järkisyytä.

Tuumiskelen raamatunlukijana, että Johanneksella taisi omassa ajattelussaan ja uskossaan olla tuttu ongelma ja kannustin: järki. Joskus tuntuu hyvältä ajatella uskoa hyvin arkisesti ja käytännöllisesti. Se on silloin samanlaista kuin lukea Jeesuksesta ja Jumalan teoista Luukkaan silmin ja nähdä kuten jouluevankeliumissa härät ja aasit, koko konkreettinen, arkinen elämä. Ja joskus taas on hyvä liidellä Johannesta symboloivan kotkan tavoin ja ajatella vain järkisyitä.

Arvostan tiedettä ja kriittistä ajattelua. Tiede ei kuitenkaan ole minun ja iltarukoukseni välissä. Tiede ei myöskään ole minun Raamattuni välissä. Räisäsen Raamattu on hänen tutkimuskohteensa erikielisinä ja erilaisina tekstikatkelmina tutkijan pöydällä. Minun Raamattuni on se, joka on minun pöydälläni ja jota luen hiljentyäkseni ja rukouksen myötä.

Myötätunto omia elämänvaiheita kohtaan on henkistä ja hengellistä kasvua

 Matti Perälä 27.8.2014 12:02

Melko säännöllisesti kohtaan ihmisiä ja puheenvuoroja, joiden kiikarissa ovat muuttumattomat kuvat niin yhteiskunnasta, arvoista kuin Jumalastakin. Minun polkuni ja näkemykseni ovat toisenlaiset.

 

Kotielämää ja punalippuja

 

Omaan mielikuvaani Jumalasta sekoittuivat varhaiset muistipalaset kotoa. Jumalassa oli jotain samaa kuin äidin hyräilyssä ja isän pysyttelemisessä omissa töissään ulkosalla. Jumala oli sekä äidillisesti läsnä että isällisesti poissa.

 

Entä sitten kun opiskeluvuosina marssittiin punalippujen perässä Hakaniemen torilta Senaatintorille? Niistä ajoista kehkeytyi Jumala, joka ollakseen olemassa oli ehdottomasti saamassa aikaan yhteiskunnallista toimeliaisuutta: Yhtenäistä kansaa ei voi voittaa! Jumala koostui sekä opiskelijaradikalismista että kyynelistä kotiinkaipuun kourissa. Se Jeesus siihen aikaan oli minulle vähän kuin Pasolinin Jeesus Matteuksen evankeliumissa. Ärtsy tyyppi.

 

Rockmessu oli juuri sitä, mistä Jumalassa on kysymys

 

Sitten yhtäkkiä olin nuorisopappi Espoossa. Kitarat soivat! Rockmessu oli juuri sitä, mistä Jumalassa on kysymys. Leikitään, tehdään ihmissolmuja, opitaan koskettamaan toista. Vanhat jumalakuvat joutavat mennä!

 

Noiden vuosien keskelle osui Uppsala, professori Anders Jeffner ja tohtorikoulutus. Kristinuskon ja Jumalan idea on Järki. Uskovaisuuden idea on järkevyys, Jumalan ideaa ovat järki ja tarkoitus. Perehdytään siis filosofiaan, kirjallisuuteen, elokuviin, yhteiskuntatieteisiin. Me uskovat olemme järkeviä ihmisiä!

 

Kinkereiltä teollisuuskaupunkiin

 

Eipä aikaakaan kun olin maalaisseurakunnassa pitämässä kinkereitä. Potkukelkat parkkeerattiin talon portaiden pieleen. Papat olivat kuskeina kauempana asuville mummoille ja miniöille. Kinkeritalon isännällä oli puhdas paita ja erityisen kunnioittava ja asiallinen läsnäolo. Kinkerit ovat kylän merkkitapaus ja talon kunnia on hoitaa ne hyvin. Puhuttiin Raamatusta ja kirkon asioista ja katekismuksesta. Tällainenhan Jumala on! Perinteet kunniaan! Sukupolvien ketju kertoo sen, miten asiat ovat!

 

Vasemmistolaisen tehdaskaupungin pappina ihmettelin sitä, että kirkkoon kuuluu enempi osa väestöstä kuin porvarillisessa naapurikaupungissa. Selitykseksi löysin persoonan historian hämärästä. Sigfrid Sirenius oli Kuusankoskella kansalaissodan mainingeissa. Hän kävi niin punaisten kuin valkoisten kodeissa. Kukaan ei lyönyt ovea kiinni, vaikka papin olisi toivottu valitsevan puolensa. Kirkon ja Jumalan idea piirtyi esiin ohi puolue- ja luokkarajojen.

 

Fides reflexa et explicita

 

Niistä rajoista puheen ollen; olen tainnut äänestää niin vasemmistoliittoa, keskustaa, demareita ja kokoomusta kuin vihreitäkin. Ymmärrän kyllä niitä, joiden mukaan takkia ei saa kääntää. Joskus jopa kadehdin heitä, jotka ovat saaneet olla koko elämänsä yhdessä paikassa ja yhtä mieltä. Minun ideani Jumalasta on kokenut sen, minkä minäkin. Vaiheita on monenlaisia, on niin radikaaliaikoja kuin konservatiivikausia. Se on elämää. Objektiivisempaa kuvaa ei ole näköpiirissäni.

 

 

Uskoni ei synny teoreettisesta aatehistoriallisesta, teologisesta tai filosofisesta mietiskelystä. Uskoni on kyllä järjestelmällistä ajatustyötä, fides reflexa et explicita. Kohteena eivät kuitenkaan ole vain ajatukselliset opit vaan oman elämäni kulku. Toki sitten kun nämä ensi askeleet on otettu, voitaisiin miettiä mihin aatehistorian vaiheeseen tai käytäntöön ne voisi sijoittaa.

 

Juju siinä on, elämänkulussa, muttei se kuitenkaan ensi sijassa ole järjestelmien tai järjestöjen juju. Jossain sen verran syvemmällä juju on, että nimitän näitä elämänhistorian lankoja muistoiksi Jumalasta. Hengellinen kasvu on sen myöntämistä, kuinka inhimillisiä näkemykset Jumalasta ovat. Tämä myöntäminen ei pienennä ideaa Jumalasta vaan havainnollistaa sitä. Tasapuolisinta on ajattelu, joka sanoo julki omat lähtökohtansa ja arvioi niitä kriittisesti.

 

 

PS. Tätä kirjoittaessa valmistuivat ensi asteelle seuraavien blogien otsikot: Järkevän uskon puolesta – ja vastaan; ”Olen oikeassa” ei ole uskon ydin; Hyvien ja huonojen uutisten äärellä – ajankohtaisinta on uskonto.

 

 

 

Siinä etsinnässä olen sekä narri että viisas

 
 Matti Perälä 19.8.2014 17:36

 

 

Hetki tähtien alla oli henkisen polkuni alku. Myöhemmin puhuin seurakunnan nuorten illassa tästä pikkupojan tähti- kokemuksesta. Valmistelimme tuolloin rock-messua Espoon tuomiokirkkoon. Pohdiskelimme nuorten kanssa kuvailemaani kokemusta. Onko yksinäisen pojan pelottava ja haltioittava yö tähtien alla yhä olemassa?

 

Keskustelusta on jo aikaa. En ole enää ripeä nuorisopappi. Muistan kuitenkin sen, että lapsuuden mielenmaisemasta tuntui olevan pitkä matka nuoruuden ja aikuisuuden ytimiin. Mahdoton tuo yhteyden löytyminen lapsen haltioitumisesta aikuisen tuoreen kokemuksen lähteille ei kuitenkaan ole. 

Meidän täytyy vain tunkeutua arkipäivän ajatustottumustemme läpi. Tarkoin näillä tottumuksilla asioita, joilla päätämme pengotaan gallupeissa. Tällaisia arkielämän aihepiirejä ovat esimerkiksi kulutustottumuksemme, työ ja vapaa-aika, politiikka, seurustelu, parisuhde ja perhe-elämä, seksuaalisuus, uskonto ja kirkko jne. Joskus olisi kuitenkin hyvä löytää sisältämme se pieni ihminen, joka kummastelee tähtiä.

Uskossani Jumalaan olen oman elämänkaareni, historiani ja toiveitteni sisällä. Uskoni on tällä tavoin henkilökohtaista. Uskoni on myös omanlaista ja sellaisena minulle elävää (fides subiectiva et vivens).

Perimmältään emme keskustele kirkosta kun tahdomme katsoa jumalamuistoihimme tai johonkin sellaiseen jota voisimme kutsua elämämme perustaksi tässä maailmankaikkeudessa. Paneudumme organisaatioihin ja linnoittaudumme mielipiteisiin kun oikeastaan tahtoisimme löytää jotain Jumalasta. Siinä etsinnässä olen sekä narri että viisas klovni, itselleni riittävän harras.

Narrin ja viisaan tavoitteellisen omakuvan tein muutamia vuosia sitten.

 

 

 

http://www.lily.fi/blogit/matti-perala/lapsen-uskonnollinen-kokemus-olemisesta-tuntemattoman-edessa

 

Matti Perälä

Lapsen uskonnollinen kokemus olemisesta tuntemattoman edessä

 Matti Perälä 19.8.2014 09:29

Seisoin tähtitaivaan alla. Muisto kertoo ajasta, jolloin olin pikkupoika. Tässä yksinäisessä tilassa tähtitaivaan alla, koin jotain erityistä. Olen perheeni ja kyläni jäsen ja maani asukas. Samaan aikaan olen jotain muuta; olen ihminen tuikkivien tähtien alla. Tämä ajatus ei kuitenkaan ollut vain uusi ja hämmästyttävä. Ajatus oli pelottava. Ulkona lumihangessa oli kylmä ja eikä muita ihmisiä ollut lähellä.

 

Sisimpäni kohtasi jotain, jota en tuntenut. En kuitenkaan kokenut olevani vähemmän kuin aikaisemmin vaan jotain enemmän. Olen jotain muuta kuin jokapäiväisen elämän siteet. Olen ihminen. Myöhemmin, paljon myöhemmin ymmärsin aavistelleeni järisyttävän mysteerin läsnäoloa. Oli pelottavaa aavistaa tietoisuus itsestä ja olla samalla vastapäätä jotain tuntematonta. Tämä oli minulle kauhistava olemassaolon kokemus, mysterium tremendum.

 

Tämä varhainen kokemus oli oman ajatuksellisen alani laajentamista. Olen jotain enemmän kuin Eskon ja Lindan poika, olen jotain muutakin kuin Leinon koulun kolmasluokkalainen. Olen jotain muutakin kuin vanhempien elämänolojen ja taloushuolien kuuntelija pikku kylässä lähellä Venäjän rajaa.

 

Hetki tähtien alla oli oman henkisen polkuni alku. Palaan tuohon kokemukseen kun ympärillä, julkisuudessa risteilevät mielikuvat uskosta ja Jumalasta alkavat näyttää joko yltiöpositiivisilta tai pelkästään negatiivisilta.  Uskon Jumalaan, joka on kauhistuttava, kiehtova ja käsittämätön. Ja jota kuvaa parhaiten sana rakkaus.

 

Varhainen lapsen kokemukseni avasi jotain sellaista, joka ei ole yksiulotteinen eikä edes kolmiulotteinen vaan jotain toisenlaista.