Matti Perälä

Saarna ja hartaus

Sananen sinulle, Kotiseutu-uutiset 18.2.2021

Kylän kappelista nykyaikaan

Havahduin historian siipien havinaan Rääkkylän kylän kappelissa. Samalla havahduin nykyaikaan. Puhutuin aihe nykyaikana tuntuu olevan juuri puhe: mikä on totta ja mikä ei. Vihapuhekaan ei ole uusia asia. Sosiaalinen media on vain tehnyt sen yhteiseksi ja näkyväksi.

Rääkkylän kylän kappelin alttaritaulu on klassikko, Jeesus ristillä ja lähimmät ihmiset hänen ympärillään.  Historian tapahtuman ja maalauksen välillä on kuitenkin räikeä ero. Kuolemantuomion toimeenpano, ristiinnaulitseminen on täytynyt olla karkea ja ruma toimitus. Maalaus puolestaan on harmoninen ja kaunis. Onko maalari yrittänyt peitellä tapahtunutta? Mahdollistahan sekin on. Kappelin jumalanpalveluksessa sanoin kuitenkin äskettäin toisen selityksen. Liityn tässä perinteisiin nimikkeisiin.  

Jos maalaus olisi tehty pitkäperjantaina se olisi karkea ja ruma. Jos pitkäperjantaista olisi ollut käytettävissä videointi, olisi kuultu huutoa, toimeenpanevien sotilaiden kiroilua, läheisten itkua. Pilkallisista huudoista kerrotaan Raamatussakin: ”Ohikulkijat pilkkasivat häntä:” (Mt 27:39). Alttaritaulua ei maalattu pitkäperjantain historiallisen tilanteen kuvaksi. Se on maalattu pääsiäisaamun jälkeisen ylösnousemuksen sanoman mukaan.  

Kuva on harmoninen ja kaunis. Siinä on selkeä viesti. Jumala ei lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan. Jumala rakastaa maailmaa ja hän tahtoo sen ja ihmisten pelastusta.  Alttaritaulu on maalattu Jumalan rakkauden näkökulmasta. Jumalan rakkaus ei ole vanhentunut, siitä ammennamme nykyisinkin. Vihapuhe ei katoa silloittelemalla eikä kiiltokuvilla. Apua voi kuitenkin olla tietoisuudesta, etteivät karkeus ja rumuus ole viimeiset eikä kestävimmät sanat.

 

-- 

 

Kynttilänpäivä saarna Rääkkylän Kylän kappelissa 7.2.2021                                                                                       Lk 2: 22 -33.

Luukas kertoo pienestä Jeesus-lapsesta ja vanhasta Simeonista. Tarina on hellyttävän kaunis. Vanha Simeon otti Jeesus -lapsen käsivarsilleen. Hän ymmärsi, että Jeesus -lapsi oli hänen uskonnollisen odotuksensa ja samalla hänen elämänsä ydin.

Ymmärrämmekö me nyt uskomme ytimen? Miksi kristinuskon pääasia tuntuu hukkuvan päivän uutisten ja mielipiteiden virtaan – myös uskovien elämässä?

Tietenkin voi ja on syytä kysyä: Mikä se pääasia nyt sitten on. Vastauksia voi olla useitakin: Sielun pelastus, Iankaikkisuus, Jumalan rakkaus, Jeesuksen saaminen sydämeen omana Vapahtajana. Joillekin tärkeintä evankeliumissa on taistelu oikeudenmukaisuuden puolesta, joillekin lähimmäisyys, ihmiset tässä lähellä ja kuukana. Ehkäpä tärkeä on myös nöyrä elämänasenne kuten vanhalla Simeonilla. Ehkä kukin voimme nähdä ytimen omalla tavallamme.

Silti ajattelen, että kynttilän päivän ja evankeliumin ydin tuntuu hukkuvan. Ainakin julkisuudessa evankeliumi hukkuu oikeassa olemisen paineisiin, pelkoon olla väärässä. Evankeliumi hukkuu siihen, että kuvittelemme uskon olevan mielipiteitä ja hukkaamme lempeän Jeesuksen. Simeonin kaltainen määrätietoinen odotus jää pimentoon. Päivän joskus synkin värein maalatut uutiset kadottavat meiltä hyvän odotuksen.

Katsokaa tätä alttaritaulua. Siinä on kuvattuna traaginen tapahtuma. Meidän uskoomme kuuluvat historialliset tapahtumat. Ristiinnaulitseminen on tapahtunut tässä meidän maailmassamme. Voi kuvitella, että kun ihmistä hakataan ristille, kuuluu huutoja, on karskia kielenkäyttöä, itkua, sydäntä särkevää surua ristin juurella.

Taulu on kuitenkin aivan toisenlainen. Seesteinen. kaunis. Jopa kaunis!

Kappelimme alttaritaulussa ei ole kysymys vain tästä maailmasta. Kappelimme alttaritaulussa ei ole kysymys vain tuosta historian tapahtumasta. Oikeassa olevat ihmiset, omasta mielestään oikeassa olevat ihmiset toteuttivat tuon tapahtuman käskyjen mukaan.

Kukapa meistä ei kokisi maailmassa tuon oikean ja väärän, oikeudenmukaisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden paineen.

Maailma ei väisty meidän uskomme edessä. Uskon näky on kutenkin toinen kuin maailman ristien näky. Edessämme on lempeä Jeesus.

Tämä alttaritaulu on rakkauden läpi katsottu kuva. Siinä on synninpäästön tae: Niin on Jumala maailmaa rakastanut.

Hän rakasti ja rakastaa maailmaa. Ei jotakin toista, ei jotakin parempaa, ei joitakin parempia ihmisiä vaan meitä.

Tämän lempeän Jeesuksen, Jumalan rakkauden valossa, siunaamme vainajamme. Tämän Jeesuksen kristuksen valon voimin vaellamme ja elämme.

Jumala, sinun kätesi on hyvyyttä täynnä. Vaikka me emme ymmärrä siitä mitään. Emme osaa selittää. Mutta tässä me olemme. Tämän ristin edessä. Sinun Poikasi, Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ristin edessä.

Ristiinnaulitseminen on tapahtunut kokonaan tässä maailmassa. Se on historian tapahtuma, paksut lankut, naulat, tuomitun tuska, läheisten itku, sotilaiden karkeus. Miksi sitten historian tapahtumasta tällainen taulu?

Uskova kuten ristikin on kokonaan tässä maailmassa. Uskomme sisältö, uskon antaja kertoo kuitenkin meille, että on kaksi maailmaa.

Tuo taulu on maalattu uskon näkökulmasta. Se on maalattu pääsiäisen jälkeen. Ristiinnaulitseminen on nähty kokonaan taivaan valossa, Jumalan valossa.

Usko ei ohita eikä mitätöi tämän maailman kärsimystä. Usko on vakaumusta siitä, etteivät tämän maailman ristit ole viimeinen sana. Uskomme Jumalaan ja sanomme hänelle uskossa: ”Sinun kätesi on hyvyyttä täynnä.” (Ps. 48:11). Kynttilän valo on vertauskuva rukouksesta. Kynttilän valo on vertauskuva siitä, että Kristus on läsnä.

Uskon asia on Kristus, maailman valo.

  --

Sananen sinulle, Kotiseutu-uutiset 14.1.2021

Auttaa uskomaan

Tarkkaan ottaen tämä on Paavalin tehtävä, mutta kelpaa kyllä maalaispapillekin. Paavali sanoi, että hänen tehtävänsä on ”auttaa uskomaan”. Hän lisäsi vielä, että hän tahtoo opastaa tuntemaan ”pyhän totuuden ja toivoen odottamaan ikuista elämää ”. (Tit. 1:1b-2). Onhan tuo tuossa sanottu samalla kertaa nöyrästi ja jämäkästi.

Jonkinlaisena ajatuksellisena haasteena voi pitää Paavalin antamaa osoitetta, että tehtävä koskee Jumalan valittuja. ”Valituista” voisi puhua pitkäänkin mutta tässä riittää pienempi viittaus. Joskus ihminen nostaa päätään ikään kuin hän olisi itse valinnut itsensä tuohon valittujen kastiin. Raamattu ilmaisee Jeesuksen suulla aika terävän ja toisenlaisen näköalan: Te ette valinneet minua vaan minä valitsin teidät (Joh.15:16).

Oma pää ja tahto ovat niitä asioita, jotka vievät meitä elämässä eteenpäin. Ne voivat viedä myös ottamaan suuntaa kohti uskoa ja Jumalan tahtoa. Päätä ja tahtoa tarvitaan. Rajansa kuitenkin on kaikella.

Minua harmittaa, että julkisuudessa näkyvät kirkon kiistat vievät sivuun uskoon auttamisesta. En osoita tässä nyt ulkopuolelle. Olen osa ongelmaa. Raamattua käytetään mielipiteiden vahvistajana. Useimmiten toistetaan kohtia, joita ei lueta jumalanpalveluksissa. Koko Raamattu ja Raamatun koko sanoma jäävät vähäiselle huomiolle. Rakennamme pikemminkin esteitä uskon tielle sen sijaan että lempeästi auttaisimme uskomaan.

Tituksen kirjeessä Paavali viittasi totuuteen. Toivon, että monet rohkaistuisivat lukemaan Raamattua – vaikka siitä sitten itse kukin löytää kohtia, joita on mahdoton ymmärtää ja hyväksyä. Silti se kertoo Jumalan tahdon mitä moninaisimpien aikakausien, kulttuurien, ihmispersoonien ja tapojen saatossa. Tärkeintä uskoon auttamisessa on, ettemme asettuisi Jumalan paikalle, muiden yläpuolelle. (2.Tess. 2:12).

Hyvä sanoma on hyvä jokaiselle.

Matti Perälä                                                                                                                                                                 Kiteen seurakunnan vs. 1. kappalainen, Rääkkylän pappi.

--

Rääkkylän kappeli 3.1.2021, Striimattu jumalanpalvelus, 2. su joulusta

Jh. 7: 14-18 

Kuinka tuo oppimaton voi tunteakirjoitukset, kysyttiin evankeliumissa. Eli: Miten siis voi tuntea Raamattua? Siinä on ensimmäinen kysymys. Ja toinen on tämä, mistä voimme tietää, onko jokin puhe Jumalasta vai eikö ole?

Jeesus toki antaa puhumista ja lukemistakin paremman ohjeen:” Joka tahtoo noudattaa hänen tahtoaan, pääsee kyllä selville siitä, onko opetukseni lähtöisin Jumalasta vai puhunko omiani.” Tekemällä siis oppii – myös uskon asiassa! Tunne, tunnustele, kokeile! Siinäpä se on myös Raamatun tuntemisen hyöty!

Hyöty on siinä, että oppii kysymään ja tutkimaan. Joskus hiljaisuus puhuttelee Raamatunkin äärellä enemmän kuin sanat.

Pyhä Raamattu on kauniisti tehty ja jo ulkoasultaan arvokas kirja. Siitä luetaan Jumalan sanaa. Luetun sanan äärellä on hyvä yrittää karsia mielestään taianomaisuus, tarkoitushakuisuus ja jopa kiusaus olla oikeassa.

Kysymys on siitä, miten voimme tuntea Raamattua.

Raamatun kautta Jumala puhuu meille inhimillisten sanojen välityksellä. Kysymyksessä on oikeastaan 66:n keskenään hyvinkin erilaisen kirjan kirjasto. Raamatussa on historiaa, profetioita, myyttejä, lauluja, runoja, sananlaskuja, opetuskertomuksia, kirjeitä sekä evankeliumit Jeesuksen elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta.  

Jumalanpalveluksissa luetaan kolmen vuoden jaksoissa vain pieni osa Raamatun teksteistä.

Raamattu on elämän kirja. Se on kaunis ja arvokas kirja. Sen syntyhistoria on kuitenkin toisenlainen.  Pitkän aikaa oli vain laatikollinen erilaisille alustoille kirjoitettuja käsikirjoituksia.

Vasta reilut viisisataa vuotta sitten Raamatun tekstit laitettiin Saksassa yksiin kansiin painettuina sivuina. Ensimmäinen suomenkielinen Raamattu painettiin 1642, vajaat 400 vuotta sitten.

Kerron tämän syystä, joka liittyy Raamatun tuntemiseen. Raamattu on elämän kirja siksi, että se puhuu ihmisen iankaikkisesta kohtalosta ja sielusta. Raamattu on elämän kirja myös sillä tavalla, että se täynnä ihmisen elämää kaikkine ristiriitaisuuksineenkin - kuin erilliset käsikirjoitusarkit suuressa laatikossa.  Raamatun pyhyys ei ole kansissa eikä kauniissa tekstissä eikä edes opillisissa lauseissa.

Raamatun pyhyys ja puhdas sana löytyy Raamatun tuntemisessa.

Usein he, jotka sanovat, ettei saa tulkita tai valita luettavia kohtia tekevät sitä kaikkein eniten ja kaikkein yksipuolisimmin. 

Ajattelu. järki, harkinta, ymmärrys, tunteminen – kaikki ne ovat Jumalan luomistyön lahjoja. Henkisten lahjojen käyttö kuuluu myös hengelliseen elämään, Raamatun äärellä viipymiseen. Silloin ei asetuta Raamatun yläpuolelle vaan nöyrästi sen sanomaa etsivän paikalle.

Kriittinen ajattelu on Raamatun tulkinnassa uskon välttämätön työpari. Pyhät kirjoitukset ovat vuosituhansien mittaista Jumalan ja ihmisen vuoropuhelua. Raamatun kunnioittamista on sen erityislaatuisuuden tarkka huomioon ottaminen.

Uskon, että Raamattu sellaisenaan on kokonaan Jumalan Sanaa ja luotan siihen. Sittenkin, vaikka on paljon yksityiskohtia, joita en voi ymmärtää enkä hyväksyä.

Tänään, tämän jumalanpalveluksen teemana on Herran huoneessa. Tästä paikasta ei ole tarkoitus lähettää matkaan mielipiteitä vaan siunaus. Psalmissa tämä on sanottu: ”Herran huoneesta teidät siunataan.”  (Ps.118:26)

Psalmin ennustus Jeesuksesta ja hänen merkityksestään on kaunis ja avara ja vastaanottamisen arvoinen. Olla lähellä Jeesusta Kristusta on sen ymmärtämistä, että ”Jumala on rakkaus” (1. Jh. 4:8) ja että ”Herran huoneesta teidät siunataan”. Ota, lue, tutki!

Uskomme on sitä, että emme jaottele ihmisiä enempiarvoisiin tai vähempiarvoisiin. Jumala vaatii ankaruudessaan ja antaa laupeudessaan. Jokainen siunataan Jumalan armolla ja hyvyydellä Jeesuksessa Kristuksessa. Tämä on kirjoitusten tuntemista. Ota, lue, pelastu!

Kaikkien huutojen mukaan ei pidä mennä. On hyvä tutkia, ottaa selvää. Evankeliumissa kerrottiin, että Jeesuksen ymmärrystä aliarvioitiin. Kuinka oppimaton osaisi selittää? Jotkut tuntuvat nykyisin ajattelevan, ettei pidäkään oppia Raamatun selittämistä. Mikäpäs siinä – jos kysymys on Jeesuksesta, niin kuin luetussa evankeliumissa Johanneksen mukaan – häntä ei näissä asioissa tarvitse opettaa. Meihin tavallisiin ihmisiin ja jopa korkeassa asemassa oleviin sopii nöyryys.

Tämän kertoo apostolien tekojen kohtaus:

”Filippos juoksi vaunujen luo, ja kuullessaan miehen lukevan profeetta Jesajaa hän sanoi: "Sinä kyllä luet, mutta mahdatko ymmärtää. Mies vastasi: "Kuinka ymmärtäisin, kun kukaan ei minua neuvo." (Apt 8:30-31).

Jumalanpalveluksessa olemme Sanan tuntemisen paikalla, Sanan kuulossa, neuvon paikassa.

Kenen oppia opetetaan? Päivän evankeliumin mukaan on olennaista kysyä Jumalan tahtoa. On useimmiten suorastaan painittava tämän asian kanssa ja alettava toteuttaa – sittenhän tämän näkee!

Herran huoneessa, kirkossa, Jeesuksen Kristuksen läheisyydessä etsiydymme sen äärelle, mikä on lähtöisin Jumalasta. Tämä on nöyrä ja hyvä paikka. Tämä on levollinen ja hötkyilemätön paikka. Herran huone on Raamatun lukemisen ja tuntemisen ja siunauksen paikka – myös etänä.

Mieluusti tänään varmaan voimme painaa mieleemme 1.lukukappaleena kuullusta Sakariaan kirjasta sanat: ”Te saatte elää rauhassa, te kutsutte ystäviänne viiniköynnöksen ja viikunapuun alle. (Sak. 3:10). Sellainenkin aika tulee! Heprealaiskirje puolestaan ylisti ihmisyyttä: Jumalan lapset ovat lihaa ja verta, ja siksi hänkin tuli ihmiseksi, heidän kaltaisekseen.

Usko lähtee liikkeelle sen tuntemisesta, että Jeesus on tullut ihmiseksi. ”Tästä te tunnette Jumalan Hengen: jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi, lihaan tulleeksi, on Jumalasta.” (1. Jh 4:2). Joulu on avain sieluumme.

---

Saarna Kiteen kirkossa 23. elokuuta 2020. Itsensä tutkiminen , Mt. 21: 28-32.

”Ette jälkeenpäinkään tulleet katumukseen, ettekä uskoneet häntä.” Näyttää siltä, että Jeesus olisi odottanut kuulijoiltaan edes jälkiviisautta. Mielenmuutokseen tarvittavaa nöyryttä ei kuulijoilta kuitenkaan löytynyt.

Jeesus kertoi vertauksen kahdesta pojasta. Isä pyytää poikiaan menemään työhön viinitarhaan. Toinen vastaa isänsä työtehtävä pyyntöön, ettei kuule kiinnosta yhtään. Ja toinen vastasi isälleen (kännykkäänsä katsoen – noin ehkä nykyaikana), että joo joo, kyl mä kohta meen. Edellinen kuitenkin toteutti isänsä toiveen. Joo joo -poika ei sitä toteuttanut.

Itsensä tunteminen vaikuttaa hiukan erikoiselta aiheelta uskonkysymyksiin nähden. Eikö aiheeksi pitäisi nostaa jotain perinteisempää, tutumpaa? Jumalan tunteminen. Tai Kristuksen sisällinen tuntemus? Miksei ole jumalanpalveluksen aihetta Raamatun tunteminen?

Mutta nyt on siis katsominen pelastusta, sielua, sovitusta, Jumalaa tämän kautta, kysymällä mitä on itsensä tunteminen uskonkysymysten yhteydessä. Eikä vain teoriassa, vaan käytännössä, minulle ja sinulle nyt.

Ihmettelin aluksi tätä saarnaa valmistellessa myös sitä, miksi Daavid ja Goljat kertomus on tänään Vanhan testamentin lukukappaleena. Havahduin kysymään itsensä tuntemista tässäkin valossa. Millaiseksi kristityksi voisin kasvaa, mikä uskoani kantaa? Daavid ja Goljat antoivat aiheen myös kysyä, millaisia me kristityt nyt olemme.

Goljat on voittanut julkisuudessa taistelun kristityn mallista. Daavidkin yritti pukea ylleen täydellisen taisteluvarustuksen. Hän kuitenkin totesi, ettei niissä varusteissa voinut liikkua. Niinpä Daavid valitsi vapaan liikkeen ja voitti Goljatin. Julkisuuteen päätyneet kristityn mallit muistuttavat kuitenkin enemmän täydessä taisteluvarustuksessa olevaa Goljatia kuin ketterää ja nuorta Daavidia. Miksi kristityn itsetuntemus on kääntynyt irvikuvakseen? Miksi monet näyttävät valitsevan liikkumattomuuden ja varmat mielipiteet elämän ja liikkeen sijaan?

Raamatun mukaan (1. Sam. 17) voittaja oli Daavid.  Hän vastasi filistealaisen Goljatin uhitteluun, että ”tulen sinua vastaan Herran Sebaotin nimessä”.

Daavidin varustus oli Herran nimi. Siitä seurasi rohkeus.

Me kristityt tarvitsemme nyt luottamusta Jumalaan ja rohkeutta. Emme tarvitse nyt goljatmaista kilpavarustelua toisiamme vastaan.

Useimmat suomalaiset eivät halua kiihkoilla uskonasioissa. Julkisuuteen uskonasioista päätyvät kuitenkin vain ääriesimerkit. Ne eivät ole totuus uskosta. Fundamentalismi eli ole totuus uskosta. Liberalismi ei ole totuus uskosta. Edes suomalainen kristillisyys ei ole totuus uskosta. Ne ovat Goljatin haarniskoja.

Ehkä peräti kompastuskiveksi voi kääntyä tuo sanapari: totuus uskosta. Totuuteen                        pyrkiminen on tärkeää mutta sen ainoaksi omistajaksi julistautuminen voi osoittautua liioitteluksi. Vielä’ vaarallisempaa on hylätä totuuteen pyrkiminen. Itsensä tutkimista ja tuntemista on ymmärtää, etten ole ainoa tällä tiellä kulkija. Tie ja tien kansa on vanha kuvaus uskovista. Ja tiellä on monenlaista tallaajaa.

 

Jeesus esitti äärimmäisen painavan vertauksen. Sen mukaan Jumalan valtakuntaan menevät ennemmin muut kuin ne, jotka sinne näyttäisivät olevan tyrkyllä. Ennemmin, mitähän se tarkoittaa? Ennemmin tai myöhemmin? Sitäkö? Vai peräti heidän sijastaan? Tämä on kova kuva. Sen taustana on Jeesuksen kuvailema katumattomuus: ”Vaikka te näitte, te ette jälkeenpäinkään tulleet katumukseen ettekä uskoneet häntä.” Vanhan liiton juutalaiset eivät tunteneet tarvitsevansa katumusta, heillä omasta mielestään oli jo vanhurskaus. Jeesuksen mukaan asiat olivat kuitenkin toisin. Katumus vie uuteen liittoon ja uuteen elämään.  (Esko Haapa, Matteuksen evankeliumi, s. 204)

Kahden pojan vertaus tuntuisi suosivan sellaista toimintalinjaa, ettei ainakaan lupailla liikoja. Jeesuksen vertaus ei myöskään tarkoita sitä, että vetäydytään sivustaseuraajien katsomoon eikä tehdä’ mitään. Vertauksen mukaanhan isä kutsui työhön viinitarhaan.

Palaan vielä Daavidin ja filistealaisen kaksintaistelujätin, Goljatin kohtaamiseen. Siinä oli kysymys rohkeudesta astua esiin ja taisteluvarustuksesta.

Paavali kuvaili Efeson seurakunnan kristityille heille sopivan taisteluvarustuksen Ef 6:14-17) näin:

”Seiskää lujina! Kiinnittäkää vyöksenne totuus, pukeutukaa vanhurskauden haarniskaan 

ja sitokaa jalkineiksenne alttius julistaa rauhan evankeliumia. 

Ottakaa kaikessa suojaksenne uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa pahan palavat nuolet. 

Ottakaa myös pelastuksen kypärä, ottakaa Hengen miekka, Jumalan sana.”

 

Paavalin ohje on sen ajan miekkataistelijan varustuksin kuvailtu kristityn ominaislaatu, rohkeus astua esiin, tulla kutsutuksi mukaan tähän joukkoon. Ainakaan kuvauksessa ei ole kysymys kaikesta sivuun vetäytyneestä ihmisestä vaan taistelijasta.  Kun nämä kristitylle kuvaillut ominaislaadut asetetaan Jumalan yhteyteen, saadaan oikea horisontti - Jumalan Sana.

Heprealaiskirjeen mukaan ”Jumalan sana…paljastaa sisimmät aikeemme ja ajatuksemme”. Hepr 4:12. Usko Jumalaan on se itsensä tuntemisen kohta, jossa ei ole mitään mieltä salata yhtään mitään. Tai teeskennellä yhtään mitään. Jumala tarkoittaa perimmäistä totuutta, jossa selittelyt ja teeskentely ovat harhaa. Jumala tarkoittaa myös perimmäistä rakkautta. Hänen rakkauttaan sinuun ja minuun mikään ei voi horjuttaa. Itsensä tutkimista Jumalan edessä on myöntää: tässä minä olen. Tässä ei ole joku toinen, mielestäni ehkä parempi vaan tässä olen minä juuri nyt.

Useimmat suomalaiset eivät halua kiihkoilla uskonasioissa. Julkisuuteen päätyvät kuitenkin vain ääriesimerkit. Ne eivät ole totuus uskosta. Fundamentalismi eli ole totuus uskosta. Liberalismi ei ole totuus uskosta. Edes suomalainen kristillisyys ei ole totuus uskosta. Ne ovat Goljatin haarniskoja. Goljat on voittanut Daavidin kristityn mallina.

Julkinen keskustelu uskosta on haarniskojen taistelu. Oikeasti Daavid on itsemme tuntemisen kuva, kristityn kuva, hyväntahtoinen, pelkistetty, liikkuva. Rohkea ja vapaa eli Jeesuksen Kristuksen oma.

 

 ---

25.7.2020
#twaarna. Vaikka Mooses on Mooses, usko ei synny vain sääntöjä noudattamalla. Elia on profeetta, mutta usko ei ole vain ennustuksia ja huolia. Jeesus on Jeesus muttei usko synny jeesustelemalla. Sen sijaan – niin, sirunenkin rakkautta voi aukaista jumalapuheen.
 
 
Kuva
10.11 ip. · 25. heinäk. 2020·Twitter Web App

 DIGIPOSTILLA

Kopioimalla alla olevan osoitteen netin osoiteriville pääset Digipostillan saarnoihin. Minulta siellä on 15 sarnaa.

 https://www.kotimaapro.fi/digipostilla/postillat/?text=Matti+Per%C3%A4l%C3%A4&churchHoliday=&volume=&date=&congregation=&sivu=1

Tässä alla lisää aineksia omalle hartaudelle (useimmat löytyvät digipostillankin puolelta): 

--

Saarna Kiteen kirkossa 19.07.2020 , Rakkauden laki, 7. su helluntaista, Mk 10, 17-27.

Rakkaus ei ole vaatimus vaan tosiasia. Mikään muu tässä maailmassa ei ole niin pysyvää kuin rakkauden jälki. Rakkauden jälki jää meistä, toinen toisellemme. Rakkauden jälki on ihmiskunnan kohtalonkysymys.

Mitä hyötyä siitä on, että kirkossa puhutaan rakkaudesta? Tai toisinpäin. Mitä haittaa siitä on, jos uskon sanoma muuttuu muuksi kuin rakkaus?

Näiden kysymysten kanssa kirkkomme kamppailee. Näiden kysymysten parissa olemme myös silloin kun seuraamme uutisia. Viha ja rakkaus ovat kestoteemoja.  Kirkko puhuu rakkaudesta, koska se on ydinviestimme.

Olemme nykyisin ajatustapojemme ja tottumustemme taitekohdassa. Mikä nyt on oikein ja mikä on väärin? Miksi nykyajan puhetavat ovat sellaisia kuin ovat? Ei ole helppo suunnistaa. Mikä olisi elämälle oikea suunta? Ei meinaa saada selvää edes karttamerkeistä eli monia asia kuvaillaan hämmentävällä tavalla, outona. Liikumme monen ihmisen kokemuksen mukaan tuntemattomaan maastoon sekä henkisessä että hengellisessä elämässämme.

”Mitä minun pitää tehdä, jotta perisin iankaikkisen elämän?” Tämä kysymys on kirkkoväelle tuttu ja tärkeä. On hyvä ajatella henkilökohtaisesti. Kysymys ei koske naapurin setää tai tätiä.

Jotkut ovat arvelleet, että mennyt kevättalvi on tehnyt sille uutta ajankohtaisuutta laajemminkin. Moni on alkanut pohtia mielessään, että mistähän tässä meidän elämässämme oikein onkaan kysymys.

Iankaikkisuus tai taivas eivät ole vain tuolla jossain pitkän ajansuoran toisessa päässä. Iankaikkisuus ja taivas ympäröivät meitä joka hetki yhtä lähellä.

Evankeliumi kertoo, että Jeesuksen luokse juoksujalkaa rynnänneellä miehellä oli kiire. ”Hyvä opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta perisin iankaikkisen elämän?” Hän oli rikas mies. Häntä kiinnosti periminen. Hän oli myös ilmeisen hyvä ihminen. Hän tunsi käskyt ja eli niiden mukaan.

Jeesus asetti kuitenkin miehen eteen sydämen tilan. Et voi rakastaa sekä rahaa että Jumalaa. Kysymys ei ole siitä, onko rahaa vai ei vaan siitä, mihin sydän kiinnittyy.

Kuluvana keväänä on uudella tavalla herätty siihen, että maan hallituksen on täytynyt antaa meille kansalaisille aika yksityiskohtaisia määräyksiä ja suosituksia.

Rakkaus ei ole määräyskokoelma. Rakkaus on pysyvintä mitä on olemassa, niin kuin muistot tai ajattelu. Kaikki muu on häilyvää, vaihtuvaa. Rakkauden jälki säilyy. Siksi Raamattu opettaakin, että ”Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko.”(Gal.5:6) Tunnetulla tavalla Raamattu opettaa myös, että ”Jumala on rakkaus” (1. Jh 4:8). On hyvä yrittää saada aikaan oikean lähimmäisyyden jälkiä.

Ensimmäisessä lukukappaleessa kuultu Samuelin ja Saulin kohtaaminen on karua kuultavaa. Taustalla on sota ja Herran käsky, että kaikki amalekilaiset on tuhottava. Näitä kohtia vanhasta testamentista on mahdoton ymmärtää. Kertomukset ovat julmia. Tässä kertomuksessa ydin kuitenkin on siinä, että Saul voitti amalekilaiset muttei tuhonnut heitä kaikkia kuten Herran käsky oli. Parasta karjaakaan ei uhrattu vaan ryöstettiin sotasaaliiksi. Ahneus voitti tottelevaisuuden. Sitä tulee tuo kysymys, onko tottelevaisuus parempi kuin uhri. Ja Saul vastasi teoillaan väärin. Tottelevaisuus olisi ollut oikein. (1. Sam. 15.22-26).

Toisessa lukukappaleessa puolestaan kohtasimme toisenlaisen maaston. ”Jos te erottelette ihmisiä, te teette syntiä.” Jaakobin kirjeen sanonta antaa mahdollisuuden tulkinnoille. En kuitenkaan lähde tässä nykypäivän kiistakysymyksiin. Niiden sijoittaminen saarnaan ei ole sopivaa. Mutta tämä on tärkeä ottaa itse kunkin omassa sydämessään puntaroitavaksi. Jaakob sanoo myös – tapansa mukaan – äärimmäisen selkeästi: ”Joka ei toista armahda, saa itse armottoman tuomion, mutta joka armahtaa, saa tuomiosta riemuvoiton.” (Jk 2:8-13).

Iankaikkisen elämän lähde on siinä, että tulee sydämessään Jeesuksen luo ja tekee tuon kysymyksen: ”Hyvä opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta perisin iankaikkisen elämän?”

Siinä on tämän sanajumalanpalveluksen puntari!

 

--

Kiteen kirkko 1. syyskuuta 2019

12. sunnuntai helluntaista, evankeliumi Luuk. 18:9-14. Aiheena Itsensä tutkiminen. Urheiluväen kirkkopyhä

Aloitan kysymyksellä. Voitte vaikka nostaa kättä tai nyökätä, jos olette samalla kannalla. Ketkä teistä eivät pidä teeskentelijöistä tai toisten ihmisten moittijoista? Hyvä! Sellainen pitää olla Jeesuksen seuraajien joukko - ei teeskennellä eikä verrata itseä toisiin.

Nöyryyttä ja oikeaa pyhyyttä

Jeesuksen vertaus fariseuksesta ja publikaanista on suunnattu ylpeilyä ja tekopyhyyttä vastaan. Publikaanin usko jäi takariviin. Tämän takarivin, pimentoon jääneen Jeesus nosti esille. Niin on nytkin. Edessä, julkisuudessa näkyvät ihan muut kuin nöyrä ja arkinen usko, rukous ja luottamus Jumalaan. Jeesus sanoi kerran selkokielellä: ”Jumala tuntee teidän sydämenne.” (Luuk 16:15).

Etsimme kirkossa sitä, mikä on sydämen asialla. Maailma on kovassa muutoksessa, mihin suuntaan se muuttuu? Näyttää siltä, että fariseukset viittovat suuntaa. Oikeampi olisi nöyrempi tie, tekevämpi ote, takapenkkien hiljainen viisaus.

Ihmettelen meidän aikamme kovia mielipiteitä ja asenteita. Ja tämän tiimoilta tulee nyt suunnistuksen avulla vertauskuva. Näyttää siltä kuin monet kuvittelisivat elämäänsä ikään kuin juoksemiseksi kartan pinnalla ja kulkemiseksi suorassa suunnassa koko ajan. Kukaan ei voi juosta kartalla. Voimme juosta vain maastossa. Kukaan ei voi kulkea suorassa suunnassa. Maastossa on puita, kiviä, jyrkänteitä, pehmoisia suokohtia. On toki niitäkin, jotka saattavat ajatella, etteivät tarvitsekaan mitään karttaa tai kompassia ja ettei suunnalla ole väliä.

Etsikäämme todellisessa maastossa ihmisten kesken sydäntä ja Pyhää. Pyhää ei tietenkään ole urheilu mutta urheilijakin voi kokea Pyhän ja saada elämäänsä rakennusaineksia uskosta.

Tutkikaa itseänne!

”Tutkikaa itseänne! Tämä on Paavalin kehotus korinttilaisille. (2. Kor. 13:5). Taustalla on pienoinen sanasota. Korinttilaiset pyrkivät väheksymään Paavalia ja arvelivat, onko Paavali mikään oikea apostolikaan. Paavali oli kuullut, että eräät olivat moittineet häntä, Paavalia sanomalla, että ”hänen esiintymisensä on avutonta ja puheensa mitätöntä.” (2. Kor.10:10). Tällä kohdin Paavali antoi takaisin: Tutkikaa itseänne, oletteko uskossa! Toisten arvioiminen ei tee ihmisestä uskovaa vaan itsensä tutkiminen.

Paavalin tiedämme Raamatun henkilöksi, Jeesuksen seuraajaksi ja apostoliksi. Onhan se aika kummallista mutta myös jollain tavoin lohduttavaa, että hänen uskoaan ja esiintymistään kehdattiin vähätellä. Hyvänä seurauksena siitä oli kuitenkin meille asti kantautunut Paavalin napakka vastaus. Uskoon ei kuulu toisten arvioiminen. Tutkikaa itseänne!

Myös Vanhan testamentin Job oli vastakkain äärimmäisen totuudellisuuden kanssa: ”Miten sitten käy, kun hän alkaa tutkia teitä? Voitteko pettää häntä niin kuin ihmistä petetään?” (Job 13:9). Jumalan edessä ei kannata esittää mitään.

Auttaako usko urheilussa tai urheilu uskon asioissa?

Ylen verkkosivuilla oli 7.8.2019 Joonas Kuisman tekemä haastattelu Laura Salmisesta. Hän on urheilija, joka harrastaa nykyaikaista 5 -ottelua kansainvälisellä tasolla (uinti, ratsastus, miekkailu, ammunta, juoksu). Jutun yhtenä juonteena oli usko. Toimittajalla teki kysymyksen: ”Jos Jumala on kaikkien puolella, miksi urheilukilpailussa vain yksi voittaa?” Kuinka hämmentävää uskonnosta keskustelu onkaan! Toimittaja tiennee varmasti, että urheilukilpailussa vain yksi voittaa. Yhden voittajan periaatteen tunsi Raamatun Paavalikin: ”Tiedättehän, että vaikka juoksukilpailussa kaikki juoksevat, vain yksi saa palkinnon.” (1.Kor 9:14).

Paavali tunsi niin juoksun kuin nyrkkeilynkin mutta ne eivät liittyneet uskoon muuten kuin havainnollistaakseen uskovan ihmisen pyrkimyksiä, kuten Paavali kirjoitti Filippin seurakunnalle: ”Juoksen kohti maalia, saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen.”(Fil. 3:14) Taivaaseen juoksussa toki voittajia ovat kaikki, jotka jaksavat juosta maaliin asti, osallistujapalkinto on siis varma. Eikä kukaan ole paras vaan voittajia ovat kaikki. Timoteukselle Paavali puolestaan kirjoitti: ”Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni.” (2. Tim. 4:7). Menemättä pidemmälle oppiin voi varmasti sanoa, että nykyaikaisen 5- ottelun voittaminen ja uskon kilpailu ovat aika lailla eri asia. Kilpailijalle itselleen usko voi tietenkin antaa horisonttia kilpailemiseen ja sitä kautta rentoutta päästä tavoitteisiinsa parhaalla mahdollisella tavalla – ei välttämättä voittoon.

Toimittajan kysymys on kuitenkin havainnollinen ja arvokas. Se heijastelee mittaamisen ihanteita. Uskosta on varsin helppo maalailla yksinkertaistettu pilakuva, joka sitten osoitetaan huvittavan yksinkertaiseksi ja epäloogiseksi. Uskolla olisi merkitystä, sikäli kuin siitä olisi hyötyä. Juuri näin asia tietenkin on myös uskovalle itselleen. Hyöty ei kuitenkaan ole syy ja seuraus suhteiden mekaanista hyötyä.

Nykymaailmassa tarvitsemme uskoa

Meidän maailmamme on täynnä huolia. En tässä voi kysyä, ketä huolestuttaa maailman, maapallomme ja ihmiskuntamme tila. Saarnassa ei ole oikein herättää yhteiskunnallisia kiistakysymyksiä. Kerron kuitenkin lopuksi, mihin tarvitsemme nykymaailmassamme uskoa. Kerron mitä nyt ajattelen Jumalasta ja mihin tarvitsen Jumalaa.

Jumala on jotain toisenlaista kuin mikään muu. Jumalasta kertoo erityisesti Raamattu. Raamattu on jotain toisenlaista kuin muut kirjat, se on selittämättömällä tavalla minulle totta, vaikka suurin osa siitä asiallisesti ja sanatarkasti ottaen on käsittämätöntä, ristiriitaista, selvästi käymätöntä nykyiseen elämäämme. Se on kuitenkin kirja, jossa ja jonka kautta välittyy henki, inspiraatio.

Kun luen Raamattua, hengitän ikuisuuden ilmaa. En kuitenkaan useimmiten saa sieltä mitään käytännöllisiä ohjeita. Uskoni on lähempänä hengittämistä kuin järkeilemistä. Hengittämisen kuva on luottamuksen kuva. Uskoni on luottamusta.

Luotan ehdottomasti siihen, että Jumala pitää meistä ja maailmastamme huolen. Meidän tehtävämme on juosta uskon kilpailu yhdessä toistemme kanssa. Pyrkikäämme uskoon, toivoon ja rakkauteen. Jos ja kun pelaamme elämän kilpailujen jälkipelejä niin olkaamme valmiit ottamaan vastaan omalle kohdallemme armon ja anteeksiantamuksen sanoma hyvältä Jumalalta.

Jumalamme on hyvä taivaallinen Isä. Vapahtajamme on Herramme ja Mestarimme Jeesus Kristus. Pyhä Henki välittää meille armon ja anteeksiantamuksen. Ne kantavat meitä jokaista kaikkien vaiheittemme läpi.

Saatamme tuntea olevamme elämän takarivissä, näkymättömissä. Jumalaa ei kuitenkaan ole kadottanut ketään näköpiiristään. Ei fariseuksia eikä publikaaneja.

 

 

----

Saarna 29.04.2018 Kiteen kirkko

4.sunnuntai pääsiäisestä, 3. vk, (Cantate), Jh 15:10-17

Urheiluväen kirkkopyhä

”Minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle.” (Jh 15:16). Aika sopiva Jeesuksen kehotus urheiluväen kirkkopyhään! Tänään tässä ja nyt laitamme liikkeelle ainakin ajatuksemme ja sydämemme aivoitukset.

Urheiluväen kirkkopyhä tuo mieleen yhden rinnastuksen urheilun ja uskon välille. Urheilun kuva rakentuu paljolti julkisuuden ja huippujen varaan. Heitä seuraamme, heistä luemme. Sitten ovat kuntourheilijat, joiden terveyttä ja elämänlaatua liikunta pitää yllä. Ja sitten ovat vielä penkkiurheilijat katsomoissa tai radion ja telkkarin ääressä.

Myös uskon mielikuvat rakentuvat julkisuuden varaan. Uskon huipuilla en kuitenkaan tarkoita esimerkiksi ahkeria rukoilijoita tai raamatunlukijoita tai yhteisvastuun kerääjiä ja vapaaehtoisia. Tarkoitan uskonasioiden julkisuutta. Julkisuudessa näkyy kärjekkäitä uskonnollisia mielipiteitä, kannanottoja, tunnettujen henkilöiden kertomuksia siitä, miksi he liittyivät kirkkoon tai erosivat siitä. Olisiko hyvä puhua tänään näiden julkkisilmiöiden lisäksi myös kuntouskovaisista ja penkkikristityistä?

Tarkoitan penkki -sanalla nyt ihmisiä, jotka ovat vain katsomossa. Liikunnassakaan kunto ei kohoa yhtään, jos vain huutelee kentällä uurastaville tai kommentoi sohvalla muiden tekemisiä. Pahimmillaan tuo piikikäs huutelu kentän laidalta on tosi ikävää kuultavaa.

Uskovan kristityn elämäkään ei ole tarkoitettu vain katsomolajiksi. Huutelu kuulostaa yhtä ikävältä kuin urheilukatsomossakin. Ero siirtyä katsomouskovaisesta tekijäksi on yhtä suuri kuin siirtyä penkkiurheilijasta kuntoliikkujaksi.

Usko ja rakkaus! Siitä kristinuskossa on kysymys. Tämä Raamattu tässä kädessäni on paksu, värikäs ja monipuolinen kirja. Tänään tiivistän sen ja päivän evankeliumin sisällön näihin sanoihin: usko ja rakkaus. Usko, siis esimerkiksi iltarukous. Rakkaus, siis esimerkiksi jokin hyvä teko toisen ihmisen parhaaksi.

Raamattu puhuu vertauskuvien kielellä. Herran kirkkaus on kuin maja, joka varjelee päivän helteeltä ja suojaa sateen ryöppyjä vastaan. (Jes. 4:6). Rakastamisen ydin on, että ei ”sanoin ja puheessa vaan teoin ja totuudessa”. (1. Joh. 3:18). Jeesus opetti: ”Minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää, joka pysyy”.  (Joh. 15:16). Jumala on rakkaus. Rakkaus on hedelmä, joka pysyy – sekä Jumalan rakkautena meihin, että kokemuksena lähimmäisestä, joka rakastaa.

Usko ja rakkaus kuuluvat yhteen. Muistamme hetken, jolloin meitä on rakastettu.

Rakkaus, josta puhumme nyt tänään ei ole vain tunteita, fiiliksiä. Jumalan rakkaus on sellaista, että hän rakastaa meitä silloinkin, kun itsellämme on huono päivä. Tästä seuraa tehtävä meille. Hyvää rakkautta on se, että olemme reiluja kavereita myös niitä kohtaan joilla näyttää juuri nyt olevan huono päivä.

Voimavaramme on siinä, että Jumala rakastaa meitä jokaista yhtä paljon, aina ja yhtä lämpimästi.

Urheiluväkihän tuntee hyvin sen, että asioita tehdään rakkaudesta lajiin eli harjoitellaan sateisinakin päivinä.

Minulta meni hyvin pitkään ymmärtää jotain siitä, mitä olisi henkilökohtainen usko. Nyt sanon näin. Henkilökohtainen usko on se, mikä sinulla on sydämessäsi. Hengellisen ja henkisen kanssa on sama kuin fysiikan: harjoitus auttaa. Uskon harjoitusta on iltarukous tai Raamatun lukeminen tai musiikki. Taivaan kansalaisena maailmassa aiheen latinankielinen otsikko tälle päivälle on Cantate: Laulakaa. Laulu ja musiikki ovat taivaan kieltä! Lähimmäisen jeesaaminen on taivaan kieltä.

Joskus näemme urheilijoiden tekevän ennen suoritusta ristin merkin. He eivät rukoile voittoa vaan levollisuutta Jumalan edessä.  Levollisuus ja tietoisuus jostain suuremmasta voi toki auttaa poistamalla tarpeetonta jännitystä.

Jumala on aina suurempi ja avarampi kuin meidän ajatuksemme ja luulomme. Hän on meitä lähellä mutta hän on suurempi kuin ajatuksemme ja sydämemme. Jumalan tahto on, että kuntoilemme myös ajatustemme ja sydämemme kehittämisessä. Jumalastakin sanotaan joskus asioita, jotka kertovat vain ihmisten omien ajatusten pienuudesta ja vinoutumisesta.

Tarvitsemme nöyrää harjoitusta, joka tekee meille hyvää.

Totuus on aina samaa kuin rakkaus. Rehellisyyden avulla pääsee aina eteenpäin, vaikka joskus tekeekin kipeää. Jeesus opettaa uskon ja rakkauden kuuluvan yhteen.

Uskon, että Jumala rakastaa meitä jokaista ja että Jeesus Kristus on meidän Herramme ja Vapahtajamme. Uskon, että Pyhä Henki vakuuttaa sydämissämme, että olemme saaneet anteeksi kaiken, mikä painaa mieltämme. Toivon, että kasvamme oikeiksi lähimmäisiksi.

Usko ja rakkaus! Kohta pyydän teitä nousemaan ja sanomaan yhdessä uskontunnustuksen. Se on perinteinen, jo vuonna 325 kristilliseen kirkkoon hyväksytty tunnustus. Siitä voi miettiä monin tavoin. Se on kuitenkin kautta maailman kristittyjen yhteinen tunnustus.

Tämän päivän hyvän sanoman voimme sanoa lyhyemmin: usko ja rakkaus.

Tulen nyt keskikäytävälle ja pyydän teitä sitten nousemaan. Ja sitten huudamme kuin kannustushuudon samaan tapaan kuin vaikkapa Kipaa kannustaen: Usko ja rakkaus! Katsotaan, saammeko tässä kirkossa aikaan kunnon tunnustushuudon! Ja sen jälkeen sitten sanomme perinteisen, apostolisen tunnustuksen. Sanomme sen yhdessä. Uskontunnustus ei ole soolo. Ei myöskään papin soolo. Pysyn tässä keskikäytävällä teidän keskellänne.

Nyt: usko ja rakkaus!

Tunnustamme yhdessä uskomme apostolisen uskontunnustuksen mukaan.

 

 

--

 

Matt. 5:1-12

Sitten ei ole enää mitään pahaa!

Näin ymmärrän pyhäinpäivän sanoman. Se kertoo jostain toisenlaisesta kuin mitä elämä on nyt. ”Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut. (Johanneksen ilmestys 21:4).

Pyhäinpäivä on uskon taivaanranta! Taivaanranta eli horisontti erottaa toisistaan taivaan ja maan eli kaiken sen mikä kohtaa maanpinnan ja sen mikä ei kohtaa. Useimmiten horisontti ei ole kuitenkaan näkyvissämme. Puut, talot ja mäet peittävät horisontin. Uskoamme vaivaa sama pulma. Emme näe taivaanrantaa, koska sen edessä on liikaa kaikenlaista: mielipiteitä, näkemyksiä, huutoja, välinpitämättömyyttä. Pyhäinpäivän asia on nostaa eteemme uskon taivaanranta.

Pyhäinpäivä kertoo jopa kokonaan toisenlaisesta uskosta kuin ne mielikuvat, joita meillä nyt on uskostamme. En varmastikaan ole ainoa, joka kokee, että Jeesuksen vuorisaarna on jotain hämmentävän kaunista. Mutta yksi kysymys on erityisen jännittävä.
Ovatko ihmiset, jotka Jeesus julistaa autuaiksi heitä, joita nyt pidämme uskovaisina? Matteuksen tallettaman Jeesuksen puheen mukaan autuaita ovat hengessään köyhät, murheelliset, kärsivälliset, he joilla on vanhurskauden nälkä ja jano. Autuaita ovat he, jotka armahtavat toisia, ovat puhdassydämisiä ja rauhantekijöitä, ihmisten vainoamiakin. (Matteus 5:1-12).

Kyllä. Tätä kristittynä oleminen on! Pyhäinpäivän sanoma on terveellinen muistutus asioiden mittasuhteista. Kirkkomme asian ydin on julkisuudessa hämärtynyt. Valtakunnan tason väittelyt vievät sivuun perusasioista. Raamatullisuus on yksi niitä sanoja, joita käytetään ikään kuin jokin taho omistaisi näkemystensä tueksi muita paremman tulkinnan.

Henkinen ja hengellinen harjoitus on pyhäinpäivän ja raamatullista antia. Vakavasti on otettava myös puhe Pyhästä ja pyhistä. Tekisinkö tässä ja nyt kädennostoäänestyksen? Montako kättä nousisi ylös, jos pyytäisin, että käden nostavat ne, jotka katsovat olevansa pyhiä? Arvelen, ettei nousi yhtään kättä.

Olisivatko kuitenkin pyhiä ne, jotka Jeesuksen mukaan ovat autuaita? Voisiko ollakin niin, että jokainen voisi nostaa kätensä ylös?
Ymmärrän pyhän ja pyhyyden Jumalan armollisena läsnäolona. Kukaan ei jää ulkopuolelle!

Sytytämme tänään kynttilöitä. Muistelemme tuttuja vainajiamme. Eivät he ole olleet virheettömiä tai mitenkään täydellisiä. Kuka oikeastaan rakastaisikaan täydellisiä ja virheettömiä ihmisiä? Rakkaus on eri asia kuin virheettömyys! Pohjimmaltaan rakkaus viittaa alkuperäänsä, Jumalaan.

Pyhäinpäivä antaa selkeän ja vakaan horisontin. Meidän elämällämme on tarkoitus. Elämällä on korkeampi päämäärä kuin vain se, minkä näemme peittävän horisontin. Ja pitkin elämän matkaamme saamme todisteita Jumalan läsnäolosta.

Tänään kuulimme luettavan Raamatusta vastauksen kysymykseen: missä Jumala on. Jumala on siellä missä jo nyt pyyhitään kyyneleitä ja lopullisesti sitten kerran: ”Jumala on itse heidän luonaan ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen.” (Johanneksen ilmestys 21:3-4)

Muistelen pyhäinpäivänä ajan rajan taakse siirtyneitä tuttujani armon valossa. Jumalan hyvyys kantaa! Hän pyyhkii kyyneleet, mistä kaikesta ne sitten ovat tulvahtaneetkaan.

 

Rääkkylän kirkko, konfirmaatiomessun saarna 16.07. 2017,  Mt 16:13-19

Jeesus vaikuttaa äsken kuullussa evankeliumissa aika inhimilliseltä. Häntäkin kiinnostavat mielipiteet. Historian tutkimus todistaa, että tällainen henkilö, Jeesus nasaretilainen on täällä maan päällä kerran vaeltanut. Raamatun evankeliumit sisältävät sitten jo tulkintaa. Mitä hänen elämänsä, kärsimyksensä ja kuolemansa merkitsivät – ja mitä ne merkitsevät meille? Kuka Ihmisen Poika on?

Tuumailimme leirillä Jeesuksen ihmisyyttä. Meillä ei ole hänestä valokuvaa, koska valokuvauskoneita ei tuolloin ollut. Ei ole edes piirrosta tai maalausta. Tutkijat sanovat, että tämä johtunee siitä, ettei hän ulkonäöltään todennäköisesti poikennut sen ajan ja seudun saman ikäisistä miehistä. Siksi siitä ei Raamatussakaan sanota mitään erityistä.

Useimmat taiteilijoiden näkemykset kuvailevat lempeän pitkähiuksisen miehen. Taiteilijoiden näkemykset kuvailevat enemmän heidän omaa ympäristöään kuin Jeesuksen ajan Palestiina. Yhdellä oppitunnilla tutustuimmekin toisenlaiseen mieheen. Häneen, joka teki nuoranpätkistä ruoskan ja ajoi rahanvaihtajat ulos ja kaatoi heidän pöytänsä. (Jh 2:15-16). Se oli rivakkaa toimintaa.

--

Tutustuimme Luukkaan evankeliumia lukemalla Jeesukseen, joka palasi nuoruutensa paikkaan Nasaretiin ja meni synagogaan puhumaan. Ihmiset sanoivat:” Eikö tuo ole Joosefin poika?” (Lk 4:22). Tämän asian tunnemme hyvin omalla kotiseudullamme: Nostapa vain päätäsi kotikylällä! Eikös tuo ole Joosefin poika, mitä se nyt yrittää?

Yksi leiriläisistä oivalsi hyvin kohdan, jossa Jeesus itki. (Jh 11:35). Jeesus itki ystävänsä kohtaloa.

Jeesus oli ihminen. Merkitystä meille on sillä, mitä Pietari sanoi: ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika.” Kuolleista periaatteista ei ole mihinkään. Se mikä on elävää, se merkitsee. Elävän asian äärellä olemme tänään tässä rippijuhlassa.

--

Mietin, mikä olisi se yksi sana, johon tämän päivän voisi tiivistää. Se sana on arvostus. Tänään Te nuoret olette päähenkilöitä. Toivon, että Teille välittyy viesti: arvostamme Teitä, Te olette arvokkaita ja tärkeitä ihmisiä.

Äsken kuuntelimme profeetta Hesekielin tiukkaa puhetta Nooran ja Aavan lukemana (Hes. 2:1-8).  Miten nykymaailmassa pääsemme siihen, että katsomme toisiamme silmiin ja puhumme rehellisesti oikeita asioita?

Teidän, niin kuin meidän jokaisen, on löydettävä omia tavoitteita. On löydettävä asioita, joita oikeasti arvostaa. Jos tahdot hyvän elämänkumppanin, tee itsesi kumppanuuden arvoiseksi! Tutustu. Juttele. Etsi!

--

Kuuntelimme äsken seisaaltaan evankeliumin. Siinä oli nykyajan probleema. Jeesuskin halusi tietää, että mitä ihmiset puhuvat. ”Kuka Ihmisen Poika on? Mitä ihmiset hänestä sanovat?”

Uskoa, Jumalaa, kirkkoa, seurakuntaa – kaikkia näitä ympäröivät nykyisinkin mielikuvat. Usein mitä merkillisimmät. Joskus tuntuu, että kirkosta ja seurakunnasta kirjoittavat ihmiset, jotka oikeasti eivät ole astuneet näistä ovista sisään.

Siksi: Ota selvää. Pietari päätyi evankeliumin kertomuksessa muuhun kuin ihmisten sanomisiin. Pietari sanoi Jeesukselle. ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika.”  Pietaristakaan ei ole kuvaa. Oma mielikuvani tästä kalastajasta on punatukkainen, vanttera, ahavoitunut mies. Hänen nimensä tarkoittaa suomeksi ”Kallio”. Hänelle Jeesus sanoi: ”Tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni.” Oli siinä miehellä miettimistä!

--

Helsingin keskustassa voi katselle tuomiokirkon katonreunalla olevaa Pietarin patsasta. Pietarilla on kädessään avaimet. Juuri tämän päivän evankeliumin mukaan Jeesus sanoi Pietarille. ”Minä annan sinulle taivasten valtakunnan avaimet.”

Taivasten valtakunta viittaa johonkin ehdottomaan. Raamatun lopussa sama asia sanotaan toisin: ”Hän, jonka avaamaa ovea kukaan ei sulje, hän, jonka sulkemaa ovea kukaan ei avaa.” (Ilm. 3:7).

--

Monet teistä kertoivat olevansa huolissaan maailman menosta. Niin olen minäkin. Tämänkin huolen voi jakaa. Aina voi alkaa itsekin toimia paremmin. Jonain leirin varhaisena aamuna mietin yhtä asiaa. Tätä. Ehkäpä kirosanoja on niin paljon, koska käytämme kiitoksen sanoja niin vähän.

Minä tahdon puhua sinulle taivasten valtakunnan avaimista. Ne eivät ole tuomiokirkon katon reunalla. Ne ovat paljon lähempänä Ne ovat sydämen uskossa, toivossa ja rakkaudessa.

--

Apostolien päivän jatkumoon kuuluu Jumalan lupaus teille hyvät nuoret:

”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. ” (Jer. 29:11)

 

--- 

 

 

 

Saarna Rääkkylän kappeliseurakunta 12.2.2017 klo 10 seurakuntatalo. 3. sunnuntai ennen paastonaikaa (Septuagesima), Aiheena Ansaitsematon armo.

 II vk Matt 19:27-30.

Mitä hyötyä on uskosta?

Pietari oli juureva, käytännöllinen mies. Hän oli lähtenyt Jeesuksen matkaan. Nyt hänelle kuitenkin heräsi huoli. Pietari kysyi: ”Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?” Mitä hyötyä tästä uskosta on?

Arkisia asioita mitataan tuloksina. Kun puhumme armosta, puhumme jostakin toisenlaisesta.  Päivän lehdessä eläkkeelle jäävä teologian professori Paavo Kettunen sanoi asian ytimen. Meille on tärkeää tulla hyväksytyksi. ”Monesti esteet ovat ihmisessä itsessään syvällä. Ratkaisu ei ole pelkästään toiminnan, tekemisen ja suorittamisen tasolla, vaan kokonaisvaltaisen hyväksynnän kokemuksen saavuttamisessa.” (Karjalainen 12.2.2017 s. A 8-9). On tärkeää tulla hyväksytyksi – eli kohdata armo!

Rento armo!

Millainen olisi meidän kirkkomme ja seurakuntamme, jos siitä paistaisi läpi armo, kaikkeen ympärillään? Voimmeko muuttaa aikaa, joka näyttää arvostavan vain mielipiteitä? Mistä löytyy tila kysyä Jumalasta?

Jumala- kysymykset tuovat mukanaan ehdottomuutta ja suuria sanoja: ”Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu.” (Fil 3:8). Pietarin kysymyksestä ”Mitä me siitä saamme” on matkaa tähän Paavalin vakaumuksen sanoitukseen. Nämä eivät kuitenkaan ole vain sanoja. Usko on sitä, että ymmärrämme: meidät on hyväksytty kokonaan. Joka kokee, että yksin Kristuksessa on pelastus, saa olla rento. Pelastus ei ole minun aikaansaannokseni! Rento uskovainen! Tunnetko?

Matkantekoa eikä vain mielipiteitä

Usko on sen vastaanottamista, mitä synninpäästössä sanotaan jokaisen messun ja jumalanpalveluksen alussa. ”Synninpäästön sanat ovat varmat, sillä ne ovat Jumalan lupauksen mukaan hänen omia sanojaan. Jumala pyyhkii Kristuksen tähden kaikki syntimme pois. Hänen ehdoton armahduksensa tekee meidät vapaiksi ja antaa meille hyvän omantunnon.” (Katekismus 41)

Miten saisimme laajemmin ja syvemmin esille sen, että usko on elämän matkantekoa eikä vain oikeita tai vääriä mielipiteitä. Elämme aikaa, jolloin ihminen eroaa kirkosta jonkin julkisuudessa esiin tulleen kärjekkään mielipiteen takia. Miten saisimme esiin sen, mitä tämän ihmisen seurakunta oikeasti tekee?

Sydämen uskoa

Miten saisimme seurakuntiemme ja kirkkojemme ympäristöön armon valon? On varmastikin katsottava peiliin. On pyydettävä rohkeutta elää kristittynä. Olen koko ikäni ollut ammattipuhuja. Luonteeni kannalta panen kuitenkin toivoni jonnekin puhetta syvemmälle. Sydämessäni uskon, että Jumala on herättänyt Jeesuksen Kristuksen kuolleista. (Room. 10:9). Toivon, että sydämen usko kantaa, vaikka koenkin suulla tunnustamisen jäävän vajaaksi.

”Jokainen etsii jotakin, johon voi kiinnittää toivonsa.” (Katekismus 1). Etsiminen ja toivo edellyttävät määrätietoista liikkeelläoloa. Paavali tunsi erityisesti kaksi aikansa urheilulajia, juoksun ja nyrkkeilyn. Niiden avulla hän kuvaili uskoa:” Minä en siis juokse päämäärättömästi enkä nyrkkeillessäni huido ilmaan.” (1, Kor. 9:26).

Nyrkkeilyä ja juoksemista!

Armo kuuluu yhteen tosiseikkojen kanssa. Armo on vastaanottamista, armossa emme etsi Jumalan eteen omia ansioitamme. Silti; armo on sekä nyrkkeilyä että juoksemista. Armon tavoite on jotain samaa kuin mitä Kristus on.

Kun Johannes evankeliuminsa alussa kuvaili Kristusta, hän kuvaili Sanan tulemista ihmiseksi, erikoislaatuiseksi ihmiseksi. ”Hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh 1:14). Pelkkä armo ilman totuutta olisi löperyyttä. Pelkkä totuus olisi kovuutta. 

Kukaan ei ole Jumalan armon ulkopuolella. Paavalin sanoin: ”Missä synti on tullut suureksi, armo on tullut ylenpalttiseksi”. (Room5:20). Uskosta on sekin hyöty, että voin kohdata kaikki toiset ihmiset samalta tasalta itseni kanssa.

--- 

Sana sinulle, Koti-Karjala  10.2.2017

Rento armo

Rento uskovainen? Tunnetko? Kysyn tätä siksi, että yritän nyt kuvailla jotain armosta ilman vaikeaselkoista uskonnollista kieltä. Tähän yritykseen johtaa mieluisa muisto.

Olin järjestänyt illan, jossa suuri joukko ihmisiä kertoi, mitä vanhurskaus heidän mielestään tarkoittaa. Illan päätyttyä parkkipaikalla iso, karski mies sanoi auton ovea avatessaan: ”No minulle kyllä riittää, jos pääsen taivaaseen ihan vaan vaikka armosta.”

Otsikon rento -sanan tilalla voisi olla perinteisempi sana, ansioton. Tosin ”ansiottomaan armoon” liittyy lukuisia väärinkäsityksiä. Joskus on jopa pelätty hyvän tekemistäkin, ettei vain tulisi tuotua ansioita eli omia hyviä tekoja Jumalan eteen. Tämä siitäkin huolimatta, että vanha kristinoppi sanoi pelastuksen seurauksen selkokielellä: Pelastettu palvelemaan.

Se, joka on kokenut hyvän sanoman - Jeesuksen Kristuksen pelastustyön - on vapaa toimimaan hyvillä mielin ja pinnistelemättä. Rento armo on jotain sellaista, että ymmärrämme olevamme Jumalan edessä täsmälleen yhtäläisellä paikalla toinen toisemme kanssa. Tätä lääkettä kaipaamme nyt. Tarvitsemme oikeamielisyyttä, nöyryyttä, hyvän tekemistä.

On saatava vastavoima pahan puhumiselle, juoruille, selän takana touhuamiselle. On saatava vastavoima pahan tekemiselle.

Olkaamme uskovia kristittyjä rennoin ja vapain sydämin! Perustana on usko Kristukseen, kuten Paavali sanoi. Hän tunsi hyvin urheilun maailman. Rennon armon ilmapiiriä Paavali kuvasi juoksukilpailun tunnelmin: ”Jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä.” (Fil. 3:7-14)

Matti Perälä, vt. kappalainen, Rääkkylän kappeliseurakunta

---

Rääkkylän kirkko Saarna 18.9.2016  18. su helluntaista, 1. vk.  Kristityn vapaus

Lk 14:1-6                                                                                                                                                            Matti Perälä

Vapaus kuuluu yhteen totuuden kanssa

Aikoinaan rippikoulupappina kyselin nuorilta, mitä on vapaus. Yleisin vastaus oli, että ”sais tehä mitä haluu”. Siitä pääsikin sitten hyvin päivän aiheeseen. Ainakaan minä en halua, että sinä saisit tehdä minulle mitä haluat. Omaan vapauteeni liittyy toinen ihminen ja sitä kautta yhdessä elämisen vastavuoroisuus ja vastuu. Se vastuu, joka loppujen lopuksi tekee myös itselle hyvää ja tuntuu hyvältä.

Miten asiat ovat?

Luultavasti jokainen löytää esimerkkejä siitä, miten löyhästi vapauden nyt mielikuvaa käytellään. Vapaus on kaunis sana ja ihanne. Vapauden toteutus näyttää usein olevan yhtä kuin itsekkyys. Esimerkkejä löytyy siitä, miten olemme toistemme kanssa.

Kristityn vapaus -teema antaa aiheen tutkia niin itseämme kuin elämäntapaamme ja yhteiskuntaamme. Niitä voi tuumia kukin omassa ympäristössään. Tässä keskitymme nyt siihen, mitä voisimme tehdä itsemme kanssa. Mitä usko on ja mitä se opettaa?

”Vapauteen Kristus meidät vapautti ” (Gl 5:1). Mitä siis on Kristuksen antama vapaus? Katson tätä asiaa elämänkokemuksen, sisäisen elämän ja uskon kannalta. Kukaan tuskin voi elää elämäänsä joutumatta vastakkain ikävien tunteiden kanssa. Ikäviä tunteita tuovat pienemmät ja suuremmat epäonnistumiset. Kannamme mielessämme myös toisten aiheuttamaa mielipahaa. Ikäviä tapahtumia ja tunteita ei pysty väkisin unohtamaankaan.

Ikävät tapahtumat saa hallintaan, jos ne voi jotenkin hyväksyä, jos voi myöntää, että minulle nyt kävi näin. Tai teinpäs minä nyt tökerösti ja väärin.  Kun myöntää, että näin kävi asiat voi saada paremmin jäämään omaan arvoonsa ja niiden hallintavalta omaan mieleen vähenee.

Uskon vaikutus on rakkautta

Olen usein harmitellut virheitä, joita teen suunnistusharrastuksessa. Olen kuitenkin havahtunut vakavampaan ongelmaan omalla kohdallani. Kyse ei ole vain siitä, miten huonoja ratkaisuja teen harrastukseni parissa. Kyse on siitä, että virheet kertovat omasta toimintatavasta. Muutos on mahdollinen. Mahdollisuudesta ei kuitenkaan ole hyötyä ellen tartu siihen. Emme me kaikki ole Jippuja tai Late Johanssoneita. Kysymys on kuitenkin sama. Kysymys on yhteinen myös suunnistustehtävien kanssa: Missä olen nyt, mikä on totta?

Tässä on Kristuksen paikka. Hän on sovittaja. Kristukseen uskominen ei merkitse sitä, ettei ikinä tapahtuisi mitään epäedullista tai hankalaa.  Että vihdoin kaikki menisi oikein ja hyvin.

Usko ei myöskään tarkoita vastuutonta itsekkyyden menoa, että kyllä nämä kuitenkin saa anteeksi. Elokuvien katselijat tulkitsevat usein rippituolikohtauksia niin, että ripittäytyminen oikeuttaa välinpitämättömyyteen. Niin asiat eivät ole. Kun itse ripittäytyy, tietää ettei se ole helppoa. Meidän mielemmekään ei toimi aivan näin. Eikä uskommekaan ohjaa ylimieliseen vastuuttomuuteen.

Usko ei ole peliä. Usko ei myöskään ole vain rajoja, rajoittumista, pelokkuutta. Uskoamme kuvailtiin kauniilla ja syvällisellä tavalla tämän päivän lukukappaleessa. ”Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko.”( Gl 5:6). Uskon vaikutus on rakkautta! Eniten rakkautta tarvitsemme suhteessa omaan itsemme. Ei hyödytä jäädä märehtimään ja piehtaroimaan omassa puutteellisuudessa. Kristityn vapaus on lepäämistä rakkaudessa.

Matkalla vapaaksi

Usko kantaa lempeyden ja tyyneyden sanomaa. Koska olen uskova minun ei tarvitse hötkyillä minkä tahansa tuulahdusten tai ihmisten mielipiteiden mukaan. Kun tietää oman paikan löytää niin vapauden kuin vastuunkin.

Ihmettelin nuorempana psalmin huudahdusta: ”Kuinka rakastankaan sinun lakiasi!”(Ps 119:97). Kuka nyt lakia voisi rakastaa! Kyllä tuossa kuitenkin on itu. Huudahdus on aika erilainen kuin myrtsinä miettiä, että miten sitä kymmentä käskyä nyt sitten täytyisi oikein noudattaa. Kun rakastaa, huomaa, että oikeat toimintatavat antavat hyvää niin itselle kuin toisellekin

Vapaus kuuluu suuriin elämää ohjaaviin asioihin. Vapaus on samaa luokkaa kuin totuus. Uskoon eivät kuulu valhe, vääryys, salailu. Totuus tekee vapaaksi. Jeesus sanoi. ”Te opitte tuntemaan totuuden ja totuus tekee teistä vapaita.” (Jh 8:32). 

Siitä, miten asiat ovat päästään niiden hallintaan. Siitä miten asiat ovat päästään Kristuksen armon piiriin. Siinä, miten asiat ovat ollaan jo matkalla vapaiksi. Uskon vaikutus on rakkautta.

Tärkein rakkauden kohde olemme me itse. Usko auttaa ymmärtämään, että Jumala rakastaa minua. Juuri nyt. Rakkauden läpi alan ymmärtää jotain myös toisesta ihmisestä, lähimmäisestä. Sillä kohtaa alan tulla kristityksi.

 

 

 

 

 

 

Konfirmaatio 19062016 Rääkkylä

5. sunnuntai helluntaista, Lk 6:36-42

 

Tuomitseminen ei kuulu kristinuskoon. Tuomitseminen ei kuulu uskovan ihmisen elämään. Äsken kuullussa evankeliumin kertomuksessa Jeesus sanoi tämän yksiselitteisen selkeästi: ”Älkää tuomitko.”

 

Tähän voisi sanoa ja ehkä joku mielessään sanookin, että ehei, eihän se noin ole. Ehkäpä ei aina niin ole. Jeesuksen ja Raamatun mukaan kuitenkin asiat ovat juuri näin. Älkää tuomitko.

 

Leirillä keskustelimme siitä, miksi on olemassa neljä erilaista evankeliumia: Matteus, Markus, Luukas ja Johannes. Nykyoloissa olisi ehkä viilattu yksi kuivahko komiteamietintö Jeesuksen elämästä. Raamattu on kuitenkin täynnä rosoa ja väriä. Neljä evankeliumia kertoo kukin omalla erilaisella tavallaan Jeesuksen elämästä.

 

Älkää tuomitko! Tämän Jeesuksen ohjeen laittoi talteen Luukas. Jokainen leiriläinen muistanee, että Luukkaan symboli on härkä. Hän on juureva muistiinmerkitsijä, joka tutkaili ja vertaili Jeesuksen sanomisia ja tekemisiä. Oli tärkeää jälkipolvienkin muistaa Jeesuksen ohje: Kohdelkaa toisianne hyvin ja oikein.

 

Heti leirin alussa puhuimme mielikuvista. Uskonkysymyksiin, kirkkoon, uskoviin liitetään monenlaisia mielikuvia. Sanoin, että jos kuulemme vedottavan Raamattuun, on tärkeä selvittää mitä uskomme perusviesti sanoo. Kaikkein helpointa ja yleisintä on kompastua lillukanvarsiin. Te olette nyt itsenäisen, myös uskon- ja elämänkatsomuksen alueen itsenäisen tien alussa. Pitäkää pääasiat tärkeimpänä.

 

Nostan tähän yhden asian oppituntien ohjelmasta. Luimme tarkasti ääneen läpi kertomuksen Daavidista ja Goljatista. Tämän kertomuksen lukeminen liittyi sen selvittämiseen ”Millainen on Jumala”.

 

Daavidin kohtalo näyttää kertomuksessa aika surkealta. Hän parahtaa tuttujen sukulaistensa edessä: ”Eikö täällä saa edes puhua?” (1.Sam.17:29). Daavid ja Goljat kertomuksen loppu kääntää kaiken päälaelleen. Vähäiseksi arvioitu on voittaja. Tämä kertoo Jumalasta sen mitä hän on ja mitä meidän pitää tehdä. Jumala on heikon puolella. Meidän tehtävämme on olla heikomman puolella.

 

Opettelimme tätä leikin avulla. Siinä huomasimme saman, minkä Jeesus opettaa evankeliumissa. Sokea ei voi taluttaa sokeaa. Meitä kuitenkin huojentaa tieto, että olemme toistemme tuntumassa ja toistemme vertaisia. Apua tulee sitten siitä, jos lakkaamme tökkimästä toisiamme ja tarjoamme oikeasta kätemme.

 

Hyvät nuoret. Tarvitsette elämän matkallenne hyvät eväät. Rippikoulu on sitä varten, että tiukoissa paikoissa Teitä kantaisivat uskon, toivon ja rakkauden lahjat. Ne ovat Jumalan armoa ja hyvyyttä. Ne ovat Mestarimme Jeesuksen Kristuksen läsnäoloa. Ne ovat Pyhän Hengen ja armahtamisen aitoa elämää. Siunatkoon Jumala hyvyydessään matkaanne.

 

Sanomme kohta yhdessä läsnä olevan juhlaväen kanssa uskontunnustuksen. Se on oikeastaan kiitoksen ja kiitollisen mielen tunnustus. Kiitämme Jumala siitä, että Hän, taivaallinen Isämme luo uutta. Kiitämme siitä, että Jeesus Kristus on Herramme, Mestarimme ja Sovittajamme. Kiitämme siitä, että Pyhä Henki välittää meille anteeksiantamuksen lahjan.

 

 

 

Tohmajärven kirkko 1.11.2015  Matt.6:14-15

 

Anteeksiantaja on aina oikeassa

 

Jeesus sanoi:” Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi.” (Mt 6:14) Tämäpä hämmentävää! Onko Jumala niin kuin ihmiset? Nyrkkeileekö hän kanssamme samaan tapaan kuin me toistemme kanssa. Patti patista!

 

 

 

Useimmiten ajattelemme, että Jumala on jotain toisenlaista kuin me ihmiset. Jeesus sanoo Jumalasta tavalla, jonka mukaan tekemisemme kuitenkin liittyvät saumattomasti siihen, mitä Jumala on ja mitä hän tekee. Teoillamme on suorastaan kosminen liittymä.

 

 

 

Jokaisella on anteeksi - velkaa

 

 

 

Anteeksiantaminen ei ole vain ihmissuhdeopintoja. Anteeksi antaminen on aiheena siksi, että se on syvällinen uskon tunnustamisen ja rukouksen ydin. Twitter -tyylillä tiivistin päivän aiheen näin:

 

 

 

”Anteeksiantaja on aina oikeassa! Hän tekee hyvää itselleen!” Anteeksiantaja on Jumalan asiakas. Pitkässä juoksussa. Perimmältään. Antaa anteeksi on parempi vaihtoehto kuin katkeroitua, kovettua, kadottaa toivo kaikesta hyvästä.  

 

 

 

Moni ikäihminen muistanee, millaista oli joutua pyytämään anteeksi. Ehkä vielä itse haetun vitsan kanssa puristaa ilmoille nuo sanat: Anna anteeksi!  Anteeksi pyytäminen on vaikeaa. Anteeksiantaminen ei ole sen helpompaa. Tämä on meidän ihmisten omakohtaista kamppailua elämän asioiden äärellä. Ilman anteeksipyytämisen tai anteeksiantamisen velkaa ei kukaan ihminen pärjää. Jokaisella on anteeksi - velkaa.

 

 

 

Anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen ovat kovaa henkistä ponnistelua. Löperyys on siitä kaukana. Anteeksiantaminen ja pyytäminen eivät ole mitään sormien läpi katsovaa hällä väliä meininkiä!

 

 

 

Anteeksi antaminen ei ole korulauseita eikä politiikkaa

 

 

 

Anteeksianto ei ole mikään leppeä laupeudenosoitus: No olkoon tällä kertaa! Anteeksianto on kokonaisvaltainen tuomio, se ei ole vain vanhan pois pyyhkimistä vaan kokonaan uuden Jumala- suhteen synty. Sillä on merkitys kun olemme maailman uutisten äärellä.

 

 

 

Tätä maailmaa on paha katsoa. Anteeksianto ei ratkaise valtioiden ja ryhmittymien vääryyksiä. Nykyisen maailman tapahtumat saattavat ymmälle varmasti jokaisen uutisia kuuntelevan ja katselevan ja lukevan ihmisen. On mahdoton ymmärtää syitä, miksi ihmiset kohtelevat niin väärin ja sydämettömästi toisiaan. Hyvä esivalta ja sen toimet rauhallisen elämäntavan suojelemiseksi ovat kiitoksen arvoinen asia!

 

 

 

Miten arvokas onkaan tuo 2. lukukappaleessa kuultu filippiläiskirjeen ohje, ”että teidän rakkautenne kasvaisi ja yltäisi yhä parempaan ymmärrykseen ja harkintaan, niin että osaisitte erottaa, mikä on tärkeää” (Fil 1:9-10).

 

 

 

Anteeksiantaminen on uskon tunnustamista

 

 

 

Jumalan anteeksianto tulee todeksi kun annamme sen vaikuttaa meihin ja annamme anteeksiannon virrata eteenpäin!

 

 

 

Anteeksiantaminen on uskon tunnustamista ja kuuluu uskontunnustukseemme. ”Minä uskon syntien anteeksiantamisen.” (Katekismus 22).  Kun puhutaan uskon tunnustamisesta, tämä on olennaista muistaa ja omaksua ja antaa vaikuttaa siihen, miten ymmärrämme itsemme ja toinen toisemme uskovina ihmisinä.

 

 

 

Anteeksiantaminen tarkoittaa uskon kannalta rohkaisua eteenpäin. Se ei ole helppohintainen läppäisy selkään vaan apu juuri silloin, kun löydän itsestäni epäuskoa, epätoivoa, virheitä, pelkoa. Uskon tunnustus on tämä: ”Minä uskon syntien anteeksiantamisen.”

 

 

 

Anteeksi antaminen on rukousta

 

 

 

Anteeksiantaminen on uskon tunnustamista. Anteeksi antaminen on rukousta. Isä meidän rukouksessa on tämän päivän evankeliumin mukainen pyyntö:” Anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.”

 

 

 

Anteeksiantaminen on uskomme ydintä. Uskontunnustuksen ja Isä meidän rukouksen lisäksi Katekismuksessamme on luku (41), jonka otsikko on ”Anteeksiantamuksen sana meille”. Katekismuksen mukaan anteeksiantamuksen sana on rippi. Rippi on syntien tunnustamista yhteisesti jumalanpalveluksessa, henkilökohtaisesti ripissä tai hiljaisesti rukouksessa.

 

 

 

Hiljaisessakin ripissä on synninpäästö

 

 

 

Jos harjoitat rippiä hiljaisessa rukouksessa, on tarpeen muistaa tämä: rippiin kuuluu aina synninpäästö, vapauttava sana. Hiljaiseen rukoukseen kuuluu se, että vakuuttaudut synninpäästöstä: ”Jeesuksen Kristuksen tähden Sinun syntisi annetaan Sinulle anteeksi.” Kaikki.

 

 

 

Miten menemme eteenpäin? Toivon, että kasvaisin uskossa, että olen armahdettu ja Jumalan rakastama ihminen. Niin voimme elää tässä hämmentävien uutisten maailmassa. Jumala pitää meistä huolen.

 

 

 

 

 

 

Rääkkylän kirkko Apostolien päivä 5.7.2015 3. vk  Mk 3:13-19, Friikoolin messu, kirkkokuoro ja muusikot, johtajana Annikki Logren

--

 

Kansanihmisen usko ei ole monimutkaista eikä vaikeaa.

 

Friikoolin messun sävelet ja sanat nostavat näkösälle ja kuultavaksi kansanihmisen uskon: ei se ole monimutkaista eikä vaikeaa.

 

Usko on olemista, ei vaatimista

 

Jeesus kutsui olemaan kanssaan. Tämä evankeliumin Jeesuksen oma kehotus on jotain toisenlaista kuin vaatimusten täyttämät mielikuvat kristityn ihmisen tuntomerkeistä. 

 

Myös nimike Apostolien päivä luo mielikuvan aktiivisesta ja tekevästä Jeesuksen seuraajien joukosta. Tämän päivän evankeliumi asettaa kuitenkin horisontin paikalleen. Jeesuksen seuraamisen lähtökohta, voima ja perusta ovat siinä, että olemme hänen seurassaan.

 

Oleminen Jeesuksen seurassa on helppoa ja yksinkertaista – jos vain haluamme luopua itse asettamistamme vaatimuksista. Niin, ja jättää toisten asettamat vaatimukset omaan arvoonsa.

 

Ehkä jotain sellaista ideaa oli Friikoolin messun sävelten ja sanojen synnyssä. ”Musiikki ei ole monimutkaista ja vaikeaa, vaan kansanihmisen näkemys, joka kirkastuu hiljaisesta hädästä varmuudeksi. Jumala kuulee rukoukseni.” (Näin kertoivat messun alkuperäinen kokoaja Jouko Tekoniemi ja sanoittaja Arvo Ylitalo) (Jaakko Frigård-Rautanen s. 1843 Haapalan torpassa Jalasjärvellä).

 

Apostoli: ensin on ja sitten tekee

 

Elämme aikaa, joka korostaa mielipiteiden merkitystä ja julistaa lööppien voimalla mitkä ovat oikeita mielipiteitä. Monet ihmiset tuntuvat olevan kuin mielipidevaikuttajien henkisiä vankeja. Julkisuudessa uskonkin rooli koostuu kannanotoista erilaisiin ajankohtaisiin kysymyksiin. Mielipiteiden myötä on helppo heitellä leimoja: tuo on vanhanaikaista tai tuo on liian uudenaikaista.

 

Kun soitetaan ja lauletaan kansanmiehen messua, on hyvä pysähtyä ajattelemaan ja huomaamaan uskon toisenlainen, olemisen ulottuvuus.  Usko on helppoa ja yksinkertaista! Usko on kuuntelemista, hiljaisuutta. Ja lopulta, usko on kuulemista. Usko on enemmän kuulemista kuin puhumista.

 

Toki tätäkään ei voi asettaa säännöksi. Saamme erilaisia tehtäviä kuuntelemisen ja kuulemisen kautta. Enemmän kuulemista puhumisen sijaan – niin tavoitamme jotain itseämme suurempaa!

 

 

Erilaiset apostolit, erilaiset uskovat

 

Jeesus kutsui olemaan kanssaan. Se tarkoittaa meille nyt sitä, että kukaan ei voi meiltä riistää uskoa kun itse asennoidumme niin, että rukoilemme, hiljennymme, asetamme itsemme ja elämämme Jeesuksen Kristuksen läheisyyteen.

 

Kun Jeesus kutsui lähelleen henkilöt, jotka tunnemme nyt apostoleina, hän ei kutsunut lähelleen keskenään samanlaisia tai samanmielisiä ihmisiä. Jotkin lisänimet kuvailevat tilannetta. Simonille annettiin nimi Pietari, kallio. Kallio on kuvaava ja arvokas nimi vaikka Pietarin räiskyvää ja ailahtelevaa luonnetta ajatellen voisi ajatella, ettei nimi ole hänelle ollenkaan sopiva. Hänet kuitenkin valitaan ensimmäisenä. Jumalan valtakunnan arviointiperusteet ja järjestykset eivät ole samat kuin meidän arviomme.

 

Tunnemme kompakysymyksen :”Mikä oli Sebedeuksen poikien isän nimi?” Tänään kuulimme evankeliumissa, että Jeesus kuvaili Sebedeuksen poikia ukkosenjylinän pojiksi. He eivät siis liene olleet hiljaisia mietiskelijöitä.

 

Toinen Simeon saa lisänimen Kananeus joka viittaa siihen, että hän oli ehkä lähellä vallankumouksellisia piirejä Rooman miehitysvaltaa vastaan. Ja sitten on apostoleiksi kutsuttujen enemmistö, josta ei sanota mitään erityistä.

 

Olla Jeesuksen kanssa

 

Apostolien moninaisuuden soisi olevan meille huojentava tieto. Olla uskova ei ole jokin tietty persoonallisuuden tyyppi. Mukaan sopivat niin hiljaiset kuin räiskyvätkin. Jeesuksen läheisyys, oleminen hänen kanssaan tarkoittaa sitä, että silloin ei olla toisten ihmisten arviointiperusteiden varassa.

 

Olla Jeesuksen kanssa tarkoittaa, että vapaudumme irtiottoon nykypäivän yksiulotteisesta elämäntyylistä. Olla Jeesuksen kanssa tarkoittaa, että otamme lukuun jotain itseämme suurempaa, toisenlaista. Olla Jeesuksen kanssa tarkoittaa, että huomaamme taivaan koskettavan meitä jokaista.

 

Meidän on hyvä vapautua olemaan muutakin kuin se, mitä ovat omat tai toisten asettamat vaatimukset. Kun vapaudumme mielikuviemme vankilasta, alamme löytää tien. Kun alamme olla Jeesuksen lähellä, kun alamme kuulla ja kuunnella, saamme kristityn uskovan tehtävän – kukin omalla tavallamme

 --------      

 

Saarna äitienpäivänä 10.5.2015 Savonlinnan tuomiokirkossa,  Lk 11:5-13

 

Kottii voip aina tulla

 

En ole yksin. En ole umpikujassa. En ole hyvin hyvä enkä hyvin huono. Olen Jumalan silmäterä mitä minulle sitten ikinä kuuluukin. Samoin sanoi äiti nuorelle miehelle: ”Ol asias nyt sit mite vaa, ni muista; kottii voit aina tulla.” Tässä taivasuskossa olen edelleen.

 

Elämässä tarvitaan sinnikkyyttä ja sisua.

 

Sain kerran lahjaksi lp- levyn. Siinä oli yksi Vladimir Vysotskin konsertti, mies ja kitara. Joukossa oli myös monen tuntema Ystävän laulu, Pesnja o drugne. Tuossa konsertissa Vysotski ei oikeastaan laula tuota laulua. Hän huutaa tuskallisesti: On löydettävä ystävä! Samoin on laita omassa rukouksessa. Joskus voi vain ikään kuin laulaa lallattaa. Joskus on vain huokaus, pyyntö, tuskallinen huuto – huuto vaikka keskellä metsää.

 

Hellittämättömyys, sinnikkyys ja sisu ovat rukousta. Jeesus kertoi miehestä yöllä ystäväperheensä ovella. Tuon sinänsä arkisen ja lähinnä vieraanvaraan liittyvän kertomuksen kautta Vapahtajamme antaa uskovilleen selkeät ohjeet: Etsikää, Pyytäkää, Kolkuttakaa!

 

Rukous vie kohti uutta!

 

Etsikää, Pyytäkää, Kolkuttakaa! Uuden edessä uskomme, toivomme ja rakastamme! Mietin joskus jälkeenpäin äitiäni. Ajattelin, että hän katseli ikkunasta tielle päin, meidän lähtijöiden loittonemista; isä työhönsä, me nuoret maailmalle. En tiedä, miten asia oli mutta ajattelen, että äiti saatteli meitä hiljaisella huokauksella, rukouksella omalle tiellemme, eteenpäin.

 

Rukouksella katsellaan eteenpäin. En tiedä, miten voisi ymmärtää tuon kertomuksen Mooseksen käsistä. Israelilaiset sotilaat olivat voitolla amalekialaisia vastaan niin kauan kuin Mooses jaksoi pitää käsiään ylhäällä. Viimein jopa Aaron ja Hur kannattelivat Mooseksen käsiä. Ainakin sen viestin tuosta voi saada, että sinnikkyydestä ja jaksamisesta on kysymys. Rukoukseen eivät kuitenkaan kuulu taianomaiset piirteet, joiden mukaan voisimme itse säädellä lopputuloksen.

 

On syytä palata pääasioihin

 

”Rukous on ihmisen tapa olla ja elää Jumalan kasvojen edessä.” (Katekismus 42). Rukouksesta ei ole syytä puhua vain ihmisen toimintana, pyyntönä tai kiitoksena. Rukous elää, kun ymmärrämme, että elämme elämäämme Jumalan kasvojen edessä.

 

Nykypäivänä olemme Suomessa sekä henkisesti että hengellisesti eksyksissä. Henkinen eksyneisyys on sitä, että mittakaavat ovat kadonneet. Mm. viihteen kautta monet ihmiset näkevät ilta illan perään vain toimintatapoja, joissa itsekkyys ja väkivalta ovat valloillaan. Ns. toimintaelokuvien kautta opetetaan, että ihminen ei näyttäisi olevan vastuussa millekään itseään suuremmalle. Itsekkyyden ja piittaamattomuuden jatkuva esittely vaikuttaa mieliimme. Ihmiset eivät enää tunnu näkevän mitään itseään suurempaa.

 

Hengellisesti olemme samaan tapaan vaarassa jäädä omalle pienelle hiekkalaatikolle tarkkailemaan vain uskoa koskevia mielipiteitä. Hyvin harvoin mielipidekeskustelevat koskevat pääasiaa.  On nähtävä eteenpäin, on pyrittävä kohti tärkeintä: Etsikää, pyytäkää, kolkuttakaa Jumalaa!

 

Olen Jumalan silmäterä, mitä minulle sitten ikinä kuuluukin

 

”Jumalan tunteminen on elämämme tärkein ja perustavin asia.” (Katekismus 1). Katekismus alkaa horisontin esittelyllä.  Jeesus opetti pääasioita. Jumala on elämän ykkönen. Kun rukoilette, sanokaa näin: Isä, pyhitetty olkoon sinun nimesi. Siitä alkaa rukous, Rukous alkaa tajusta, että olen kaikkien ajatusteni ja huolieni kanssa Jumalan edessä.

 

En ole yksin. En ole umpikujassa. En ole hyvin hyvä enkä hyvin huono. Olen Jumalan silmäterä mitä minulle sitten ikinä kuuluukin.

 

 

Äitienpäivä ja rukous

 

Tänään on hyvä niin meidän miesten kuin naistenkin etsiä sisältämme äiti, joka tahtoo rukoilla: ”Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimesi. ” (Katekismus 25-26)

 

 

 

 

 

2. pääsiäispäivä Savonlinnan tuomiokirkko 6.4.2015 Mt 28:8-15

 

 

 

Mitä pääsiäisestä jäi käteen?

 

 

 

Sanotaan, että pääsiäinen on vuoden tärkein kristillinen juhla. Tänään, 2. pääsiäispäivänä on siis aihetta selvittää, mitä pääsiäisestä jäi käteen.

 

 

 

Ensimmäisille Jeesuksen ylösnousemuksen todistajille tapaus oli hämmentävä. He lähtivät haudalta ”yhtaikaa peloissaan ja riemuissaan”. Tuumitaan tätä heidän kokemustaan. Uskon syntymisen kohta, vakuuttautuminen Jeesuksen ylösnousemuksesta oli heille samalla kertaa sekä pelottavaa että riemullista.

 

 

 

Miten on nyt? Olemmeko säilyttäneet vai hukanneet pelon ja riemun?

 

 

 

Kauhistuttava usko

 

 

 

Uskon perinteessä pelkoa on kuvailtu latinan sanalla ”tremendum”. Tremendum tarkoittaa sellaista, mikä on vapisuttava, kauhistuttava, luotaan työntävä. Sillä tarkoitetaan, että uskossamme on jotain peräti ihmiselämän juuriin menevää ja järkyttävää.

 

 

 

Nykyaikaa ajatellen se on siis jotain toisenlaista kuin sinne tänne sinkoilevat mielipiteet mitä erilaisimmista asioista. Usko on jotain muuta kuin nokkelia ja notkeita mielipiteitä. Me nykyihmiset ja nykykristityt olemme mielipiteiden orjuuttamia.

 

 

 

Pohjimmaltaan usko koskettaa ihmisen koko olemassaoloa ja on niin kamalaa, että sitä voi jopa sanoa luotaantyöntäväksi. Usko järisyttää olemassaolon perusteita. Usko on kuin pieni ihminen pimeässä metsässä, yksin, tähtitaivaan alla.

 

 

 

Tuntenette hyvin tuon tilanteen. Pitäisi oikeastaan paeta jonnekin kauas muttei voi. On vain tutustuttava omaan pieneen itseen, sellaisena kuin siinä yksin seison pimeyden ympäröimänä. Kun Jeesuksen ylösnousemuksen todistajat olivat peloissaan ja hämmentyneitä he saivat helpottavan ohjeen: Menkää Galileaan. Helpottavaa se oli siksi, että Galileassa olisivat vastassa tutut ihmiset ja tutut puheenparret.

 

 

 

Kauhun ja pelon luovat mieleemme nyt maailman uutiset. Se vapisuttava, kauhistuttava ja luotaantyöntävä pelko, josta usko puhuu, on kuitenkin vielä enemmän olemassaoloa ravistelevaa. Se on vielä suurempi vavistus kuin maailman uutiset.

 

 

 

Jeesuksen hautaa vartioineet sotilaat kohtasivat jotain, jolle heillä, sotimaan tottuneilla ei ollut selitystä. Herran enkeli oli hohtava kuin salama. Vartijat kaatuivat maahan kuin kuolleet. He olivat kohdanneet tremendumin, vapisuttavan, kauhistuttavan ja luotaantyöntävän. Sen jälkeen he kohtasivat tämän ihmisten maailman ja vääristyneen hallinnon toimintatavan: Heidät lahjottiin valehtelemaan ja unohtamaan kokemansa.

 

 

 

Ensimmäiset Jeesuksen todistajat olivat peloissaan ja riemuissaan. Peloissaan oloon liittyi yhtä aikaa riemu.

 

 

 

Lumoava usko

 

 

 

Riemu. Ylösnousemuksen sanoma, uskomme ydin ja lähtökohta on Jeesuksen ylösnousemuksen ensimmäisten todistajien mukaan fascinosum. Fascinosum tarkoittaa sellaista mikä on lumoava, kiehtova, salaperäisesti luokseen vetävä. Voisimme ehkä puhua haltioitumisesta. Tämä sinänsä jo sisältää ongelman: puhua haltioitumisesta on ihan eri asia kuin haltioitua, lumoutua, tulla luokseen vedetyksi.

 

 

 

Nykyaikana koemme hyvää oloa viihteen kautta. Kaiken pitäisi olla mukavaa ja vaivatonta. Jos kaikki on hauskaa käy niin, ettei mikään ole enää lumoavaa, kiehtovaa eikä salaperäisesti luokseen vetävää.

 

 

 

Usko on jotain muuta kuin viihde tai aplodit. Meidän on hyvä luoda itsellemme ja mielellemme tilaa, jossa voimme haltioitua ja lumoutua uskoamme.

 

 

 

Miten ja missä voimme vapista ja haltioitua?

 

 

 

Ajattelen niin, että tuo haltioitumisen tila on pimeässä, tähtitaivaan alla, yksin. On kuitenkin kysyttävä myös, mitä tämä ensimmäisten ylösnousemuksen todistajien kokemus voisi tarkoittaa nyt kirkossamme ja seurakunnassamme.

 

 

 

Ensimmäinen reaktio kysymykseen on, että pitää – ainakin omassa mielessä -  päästä eroon julkisuuden pikkuasioista. Kristinuskossa on kysymys pääsiäisestä. Pääsiäinen antaa mittakaavan. Jeesus voitti kuoleman. Millaisia kysymyksiä ovat sitten ne, joista nykyisin julkisuudessa väitellään? Eivät ne ole samaa kokoluokkaa. Kristitylle ihmiselle ja kristityn omalletunnolle pääsiäinen tarkoittaa rauhaa. Älkää pelätkö, minä menen teidän edellänne Galileaan, Jeesus sanoi silloin kerran. Niin on nytkin. Ei kaikesta tarvitse hötkyillä. Pääsiäisen sanomaa ei voida viedä meiltä pois!

 

 

 

Olen aina ajatellut, että järkevyys ja maltillisuus ovat hyväksi myös uskonasioissa. Tänä pääsiäisenä toivon, että järkevyys ja maltillisuus eivät tarkoittaisi pääasian unohtamisesta. Ylösnousemus uutinen vavahduttaa ja kiehtoo. Tätä uutista julistetaan ja sitä saamme juhlia. Apostolit tunsivat kuitenkin hyvin myös meidän arkielämämme. Pietari kehotti tänään luetussa kirjeessään (1.Pt 1:18-23) elämään totuudelle kuuliaisina ja vilpittömästi ja toisiaan rakastaen.

 

 

 

Muistoja Jumalasta

 

 

 

Vilpittömyys ja totuus tarkoittavat hiljentymistä oman elämänkaaren vaiheisiin. Niissä meille Jumala puhuu. Meidän elämämme käänteissä Kristus itse on läsnä. Hän on hyvä Herramme ja Vapahtajamme, anteeksiantajamme ja sovittajamme. Elämämme käänteet ovat meidän Galileaamme ja Emmauksen tietämme, Vapahtajamme läheisyyttä, sekä kauheaa että kiehtovaa..

 

 

 

Se mitä elämänkaaressamme ja muistoissamme näemme, ei aina ole miellyttävää. Tärkeää kuitenkin ovat vilpittömyys ja totuus. Ja, sitten, itsensä ja omien vaiheiden kohtaamisessa tärkeintä ja suurinta on rakkaus. Niin meistäkin voi kasvaa vähitellen armollisia ihmisiä, sekä omaa itseämme kohtaan että toinen toiselle.

 

 

 

Jääköön käteen pääsiäisestä rohkeus! Olla lähimmäinen toiselle, se on rohkea teko!

 

 

 

 

Pääsiäispäivä 05.04.2015 Lohikosken kirkko, Sulkavan seurakunta

Mt 28:1-8

-

Mistä kristinuskossa on kysymys ?

 

Sanotaan, että pääsiäinen on vuoden tärkein kristillinen juhla. Tänään, pääsiäispäivänä Lohikosken kirkossa on siis aihetta selvittää, mistä kristinuskossa oikein on kysymys.

 

Ensimmäisille Jeesuksen ylösnousemuksen todistajille tapaus oli hämmentävä. He lähtivät haudalta ”yhtaikaa peloissaan ja riemuissaan”. Tuumitaan tätä kokemusta. Usko on yhtä aikaa jotain keskenään päinvastaista, ristiriitaista – pelottavaa ja riemullista. Tänä pääsiäispäivänä on syytä kysyä, olemmeko hukanneet sekä pelon että riemun.

 

Kauhistuttava usko

 

 Uskon perinteessä pelkoa on kuvailtu latinan sanalla ”tremendum”. Tremendum tarkoittaa sellaista, mikä on vapisuttava, kauhistuttava, luotaan työntävä. Sillä tarkoitetaan, että uskossamme on jotain peräti ihmiselämän juuriin menevää ja järkyttävää.

 

Nykyaikaa ajatellen se on siis jotain toisenlaista kuin sinne tänne sinkoilevat mielipiteet mitä erilaisimmista asioista. Usko on jotain muuta kuin nokkelia ja notkeita mielipiteitä. Pohjimmaltaan usko koskettaa ihmisen koko olemassaoloa ja on niin kamalaa, että sitä voi jopa sanoa luotaantyöntäväksi. Usko järisyttää olemassaolon perusteita. Usko on kuin pieni ihminen pimeässä metsässä, yksin, tähtitaivaan alla.

 

Kauhun ja pelon luovat mieleemme nyt maailman uutiset. Se vapisuttava, kauhistuttava ja luotaantyöntävä pelko, josta usko puhuu, on kuitenkin vielä enemmän olemassaoloa ravistelevaa. Se on vielä suurempi vavistus kuin maailman uutiset. Jeesuksen hautaa vartioineet sotilaat kohtasivat jotain, jolle heillä, sotimaan tottuneilla ei ollut selitystä. Herran enkeli oli hohtava kuin salama. Vartijat kaatuivat maahan kuin kuolleet. He olivat kohdanneet tremendumin, vapisuttavan, kauhistuttavan ja luotaantyöntävän.

 

Ensimmäiset Jeesuksen todistajat olivat peloissaan ja riemuissaan. Peloissaan oloon liittyi yhtä aikaa riemu.

 

Lumoava usko

 

Riemu. Ylösnousemuksen sanoma, uskomme ydin ja lähtökohta on Jeesuksen ylösnousemuksen ensimmäisten todistajien mukaan fascinosum. Fascinosum tarkoittaa sellaista mikä on lumoava, kiehtova, salaperäisesti luokseen vetävä. Voisimme ehkä puhua haltioitumisesta. Tämä sinänsä jo sisältää ongelman: puhua haltioitumisesta on ihan eri asia kuin haltioitua, lumoutua, tulla luokseen vedetyksi.

 

Nykyaikana koemme tätä aihepiiriä viihteen kautta. Kaiken pitäisi olla mukavaa ja vaivatonta. Jopa veroilmoituksen tekoa mainostetaan ”asiakkaille” iloisten nuorten ihmisten kuvilla, joissa he hymyillen täyttävät tulojensa ja verojensa tietoja. Taustalla soi epäilemättä jokin miellyttävä sävelmä. Kirkkomme taitaa olla mennyt tähän samaan lankaan. Nykyaikana kaiken pitäisi olla hauskaa.

 

Jos kaikki on hauskaa käy niin, ettei mikään ole enää lumoavaa, kiehtovaa eikä salaperäisesti luokseen vetävää. Hauskaksi sanotaan sitä, missä on ajallaan annetut aplodit.

 

Usko on jotain muuta kuin viihde tai aplodit. Meidän on hyvä luoda itsellemme ja mielellemme tilaa, jossa voimme viihteen sijaan haltioitua ja lumoutua.

 

Miten ja missä voimme vapista ja haltioitua?

 

Ehkäpä juuri täällä, Sulkavan Lohikosken kirkossa tätä ei tarvitsisi kysyä. Ajattelen niin, että tuo haltioitumisen tila on pimeässä, tähtitaivaan alla, yksin. On kuitenkin kysyttävä myös, mitä tämä ensimmäisten ylösnousemuksen todistajien kokemus voisi tarkoittaa nyt kirkossamme ja seurakunnassamme.

 

Ensimmäinen reaktio kysymykseen on, että pitää päästä eroon julkisuuden pikkuasioista. Pääsiäisaamu on se, josta kristinuskossa on kysymys. Pääsiäisaamu antaa mittakaavan. Jeesus voitti kuoleman. Millaisia kysymyksiä ovat sitten ne, joista nykyisin julkisuudessa väitellään? Eivät ne ole samaa kokoluokkaa. Kristitylle ihmiselle ja kristityn omalletunnolle tämä tarkoittaa rauhaa. Ei kaikesta tarvitse hötkyillä. Pääsiäisen sanomaa ei voida viedä meiltä pois!

 

Olen aina ajatellut, että järkevyys ja maltillisuus ovat hyväksi myös uskonasioissa. Tänä pääsiäisenä toivon, että järkevyys ja maltillisuus eivät tarkoittaisi pääasian unohtamisesta. Ylösnousemus uutinen vavahduttaa ja kiehtoo. Tätä uutista julistetaan ja sitä saamme juhlia – vilpittömyydessä ja totuudessa kuten apostoli Paavali opettaa. (1. Kor.5:8). Ja rohkeasti.

 

Muistoja Jumalasta

 

Vilpittömyydessä ja totuudessa tarkoittaa hiljentymistä oman elämänkaaren vaiheisiin. Niissä meille Jumala puhuu. Meidän elämämme käänteissä Kristus itse on läsnä. Hän on hyvä Herramme ja Vapahtajamme, anteeksiantajamme ja sovittajamme.

 

 

 

Kiirastorstai, Punkaharjun kirkko 2.4.2015 klo 19

Mt  26:17-30                                                     

 

Kiirastorstaina kuulen ja otan vastaan syntien anteeksiantamisen

 

Yksi teistä!

 

Jeesuksen tiukka toteamus: Yksi teistä on kavaltava minut!. Aran ihmisen sisällä tämä herättää vavahduttavan kysymyksen, sen saman, jonka tuolloin Jeesuksen lähellä olleet sanoivat ääneen: En kai se ole minä?

 

Tämä ilta on omien kysymysten ilta. Tämä ilta on se, jossa me erilaiset ihmiset olemme samassa tilanteessa. Olemme etsimässä paikkaamme kristittyjen  yhteydessä, Pyhän evankeliumin ja Pyhän ehtoollisen yhteydessä. Evankeliumin katkelma päättyy näkyyn, jonka mukaan yhteys toteutuu aikojen lopulla. Sinä päivänä juon uutta viiniä teidän kanssanne Isäni valtakunnassa, Jeesus sanoo Matteuksen mukaan.

 

Katsokaamme siis eteenpäin! Katsokaamme tulevaisuuteen, rohkaisuun ja toivoon! Kiirastorstaina kuulen ja otan vastaan syntieni anteeksiantamisen.

 

Uskovan ihmisen ei tarvitse tietää kaikkea.

 

Keskustelu kavaltajasta ja leivän ja viinin jakaminen tapahtuivat pienessä huoneessa. Ei ollut salamavaloja eikä julkisuutta. Nykyään mielemme täyttyvät siitä, mitä tapahtuu julkisuuden loisteessa, mediassa, television ruudussa ja lehtien palstoilla. Nykyään meidän on yhä vaikeampi tavoittaa sisintämme. Meidän on vaikea tavoittaa mieleemme sitä,  mitä meille oikeastaan kuuluu.

 

Kun katselen sitä, mitä julkisuudessa sanotaan uskosta, kirkosta, Jumalasta tunnen, että kuva on outo. Uskovaisuus tuntuu vain ristiriitaiselta ja vieraalta, sellaiselta, ettei mitään yhteyttä tunnu olevan näköpiirissäkään.

 

Jokaisella meistä on toki omasta takaa kysymyksiä, jotka tuntuvat vaikeilta ja ristiriitaisilta. On kärsimystä, jolle ei tunnu löytyvän järkeviä tai oikeudenmukaisia selityksiä. Uskovan ihmisen ei tarvitse uskonsa vuoksi tietää kaikkea - vaikka kaikkea saammekin tutkia ja kysellä.

 

Meidän tulevaisuutemme ja toivomme

 

Tätä ilta miettiessä havahduin siihen, että ehtoollisen asettamisen kertomuksen ja kavaltaja- keskustelun osallistujat olivat nuoria miehiä, siinä 30 ikävuoden vaiheilla kuten Jeesus itsekin. Ei siis ihme, että vuorosanat ja ilmeet saattoivat olla kireitä ja kiihkeitäkin. Nykyisin puolestaan tuntuu joskus siltä, että sanat evankeliumi, usko, Raamattu jne. kantavat mukaan mielikuvaa, että nyt puhutaan jostain  ikäihmisten jutuista.

 

Meillähän on taipumus työntää uskonasiat toisaalle, toisiin ikäryhmiin tai toisille ihmisille. On ikään kuin mukavampi olla kuskina ja antaa uskonasiat toisen hoidettavaksi.

 

Evankeliumi ei kuitenkaan koske vain joitain muita ihmisiä, ei joitain toisenlaisia - parempia tai huonompia kuin me. Evankeliumi koskee juuri meitä. Me olemme Jumalan silmäteriä. Me vain hukkaamme ydinasiat omalta kohdaltamme. Ydinasia eivät ole  mielipiteet.

 

Nykyaika hellii mielipiteitä. Ne on nostettu arvoon arvaamattomaan. Evankeliumin ydin on jotain muuta. Evankeliumin ydin on iankaikkisuus, meidän pelastuksemme, meidän tulevaisuutemme ja toivomme, meidän uskomme ja rakkautemme.

 

Jeesuksen muisto

 

Muistelemme tässä kauniissa Punkaharjun kirkossa ensimmäistä ehtoollista. Antakaamme tänään Jeesuksen muiston syntyä sisimmässämme!

 

Mitä evankeliumi on minulle? Evankeliumi on siinä, kun kuulen ja otan vastaan tämän: Jumala antaa armossaan sinulle syntisi anteeksi Jeesuksen Kristuksen tähden. Siinä on Jeesuksen muisto!

 

Henkilökohtainen usko ei ole jonkin järjestön tai jonkun toisen ihmisen henkilökohtainen usko vaan minun ja sinun, oman elämänkaaremme tapahtumien, kokemusten, muistojen ja toiveiden väreihin kietoutunut usko. Meidän Herramme ja Mestarimme Jeesus Kristus on tänään, tässä uskossa läsnä.

 

---

Konfirmaatiosaarna, Joh 15:1-10, Rääkkylän kirkko 15.6.2014

 

Ottakaa vastuu omista askelista ja pysykää Jeesuksen lähellä!

 

 

 

”Pysykää minun rakkaudessani.” Usko on pysymistä Jeesuksen Kristuksen rakkaudessa. Kysymys on puusta ja oksista. Jeesuksen käyttämän puu ja sen oksat vertauskuvan mukaan tämä yhteys on mitä luonnollisin.

 

 

 

Uskossa ei ole kysymys siitä, että pitäisi vääntää jotain erikoista. Uskossa on kysymys siitä, että löytää jotain, mikä on hyvin luonnollista ja läheistä. Uskossa on kysymys siitä, että löytää sydämensä äänen.

 

 

 

Kävelimme kirkkoon kulkueena Suojelusenkelin sävelien soidessa. Uskon, että tuo perinteinen hengellinen laulu heijastaa vanhempien ja isovanhempien toivetta. Toivomme Teille hyvät nuoret suojelusenkelin läheisyyttä. Tahdomme toivottaa siunausta. Tahdomme rukoilla puolestanne. Tahdomme toivottaa hyvää matkaa elämään.

 

 

 

Veisasimme äsken: Me emme nuoren puolesta, voi ottaa yhtään askelta. Hän lähtee itse matkalleen.

 

 

 

Kun aloitimme leiriä, olin hiukan jännittynyt: millainenkohan ryhmä tämä on, 18 poikaa ja 6 tyttöä. Ensimmäinen tunti karisti kaikki epäilyt ja oli hyvin myönteinen kokemus. Seisoimme mäellä ringissä ja pyysin sanomaan jotain omaa ajatusta Jumalasta, mitä tahansa kunhan on oikeasti oma ajatus. Olin hämmästynyt ja iloinen ja oikeastaan yllätitte jokaisella oppitunnilla.

 

 

 

Usko on sydämen asia ja näkyy siinä, miten kohtelemme toisiamme

 

 

 

On tärkeä oppia arvioimaan ja perustelemaan omia näkemyksiä. On tärkeä olla kriittinen. Ja on otettava vastuu omista askelistaan. Tuossa ensimmäisessä tilaisuudessa tuli jo esiin se, miten hämmentäviä monet julkiset keskustelut ja uskontokuvat ovat. Siksi on tärkeää löytää omat jalansijat ja kyky arvioida ajan ilmiöitä.

 

 

 

Kiitos Teille nuoret hetkistä, jolloin opettelimme kuuntelemaan ja hetkistä jolloin opettelimme puhumaan. Kiitos työtovereille, nuorisotyönohjaajalle, emännälle, diakonianviranhaltijalle, kanttorille. Ja ennen muuta Teille isoset Annika, Elisa, Saara, Eemil, Pekka, Minta ja Vellu.

 

 

 

Sanovat, että suomalainen usko on aika matalalla eikä tee itsestään numeroa. Jumalan armon tähden se riittää meille hyvin. Tärkeintä on, että usko elää sydämessä ja toteutuu reiluna ja aitona lähimmäisen kunnioittamisena.

 

 

 

Pyydän Teitä nuoret nyt tulemaan alttarin eteen. Tunnustamme uskomme yhdessä tämän koolla olevan seurakunnan kanssa.

 

 

---  

 

Imatran Inkerinaukio 31.12.2013 klo 18, pastori Matti Perälä. Imatran kaupungin uuden vuoden vastaanotto, Imatran seurakunnan tervehdys

 

Hyvä Inkerinaukion juhlaväki! Hyvää uutta vuotta -toivotus on sitä että nyt yritetään tehdä jotain paremmin. Miten paljon kaipaammekaan hyvää tahtoa! Älkäämme pelätkö sitä osoittaa! Uskon, että jokainen on saanut kokea hyvän tahdon hetkiä.

 

Arvokkainta mitä voimme antaa lähipiirissä toinen toisellemme on hyvä tahto. Me aikuiset, puolisot ja vanhemmat tunnemme sen arvon. Jokainen lapsi ja nuori tietää, miten arvokas ja tärkeä on hyvä kaveri.

 

Muistan itse parhaiten yhden satamatyömiehen. Hän pelasti minut pahasta pulasta. Hän ei näyttänyt eikä tuntunut sankarilta. Hän oli mies, joka Helsingin satamassa valaisi minulle, mitä tarkoittavat oikeamielisyys, rohkeus, hyvä tahto.

 

Elämässä on hetkiä, jotka jäävät mieleen ja vaikuttamaan. Parhaimmat muistot syntyvät, kun löydämme rohkeuden totuuteen ja rakkauteen. Uusi vuosi on sekä perinteen että uuden alkamisen taitekohta.

 

On paljon sellaista, mikä pitää yrittää vain niin sanotusti nollata – pyytää ja hyväksyä anteeksiannetuksi. Ja on paljon sellaista, joka kannattaa nyt ottaa uusilla tavoilla esille ja toteutettavaksi. Oikeamielisyys, rohkeus ja hyvä tahto eivät tule valmiiksi yhdessä vuodessa. Niillä kuitenkin rakennamme reilua imatralaisuutta.

 

Satamatyömies opetti minulle nuorena miehenä, että arvokasta on kohdella toista ihmisenä ja oikein. Toivon, että osaisimme välittää omalla esimerkillämme Jumalaa ja lähimmäistä arvostavan viestin eteenpäin.

 

Kaipaamme hyvää tahtoa. Älkäämme pelätkö sitä osoittaa! Toivotan jokaiselle Jumalan siunausta ja Hyvää uutta vuotta!

----

 

Saarna Taunionkosken kirkossa 29.12.2013 Matti Perälä

Sunnuntain aiheena Pyhä perhe, evankeliumi Luuk. 2:33-40

 

On arvokasta löytää perheen ja perheiden yhteys

 

”Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään.” Vapahtajamme kodissa Joosef ja Maria kokivat samoja asioita kuin vanhemmat kaikkina aikoina ja kaikkialla maailmassa ovat kokeneet. Kukapa meistä vanhemmista ei olisi ollut lastensa äärellä ihmeissään.

 

Muiden vanhempien tavoin Joosef ja Maria olivat myös ratkaisseet monia asioita lapsensa elämän eteen. Joosefin päätös ottaa Maria vaimokseen merkitsi sitä, että Jeesuksesta tuli Daavidin suvun lapsi. Maria oli hyväksynyt enkelin viestin ja toimi viestin mukaan: ”Autuas sinä, joka uskoit.” (Luuk 1:45).

 

Lapsen ympärillä oli muitakin aikuisia. Päivän evankeliumi kertoi Simeonista ja Hannasta. Heillä oli erityinen tehtävä kertoa tämän pienen Jeesus -lapsen suuresta tehtävästä ja merkityksestä. Meille tavallisille perheille on myös tärkeää, että lähellä olisi ikäihmisiä, jotka viitoittavat tietä ja luottamusta eteenpäin.

 

Pyhä perhe tarkoittaa Vapahtajamme maanpäällistä kotia, hänen elämäänsä Joosefin ja Marin lapsena.

 

Tänään on hyvä katsoa perhettä myös meidän ajassamme. Joskus pyhä tuntuu tarkoittavan suljettua ja rajattua, jotain, johon ei saa kajota tai kurkistaa. Joskus taas puhutaan vain jääkaapin yhdistämistä ihmisistä, monella tavoin rajattomasta perhenäkemyksestä. Mihin lapsemme ja nuoremme nyt kasvavat? On tärkeää vahvistaa perheen ja perheiden yhteyttä!

 

Toivon, ettemme valmistaisi lapsillemme ja nuorillemme vain suljettua emmekä myöskään rajatonta, ajan aalloilla kelluvaa perhettä. Parhaimmillaan koti on turvapaikka pienen ja vähän suuremman ihmisen heikkoina hetkinä. Niinä, jolloin maailma hämmentää, pelottaa tai sen otteista on saanut siipeensä. Turvapaikka on isossa mitassa katsoen Jumalan hyvyyttä, hänen suunnitelmansa. Jesaja todisti tästä suunnitelmasta: ”Sinä olit turvapaikka heikolle, pakopaikka kurjalle vaikeuksien aikana.”(jes. 25:4a)

 

Isä ja äiti tarvitsevat myös itse turvaa. He tarvitsevat rohkeutta olla isä ja äiti. Elämme epämääräisyyden aikakautta, josta on löydettävä tie eteenpäin.. Jokaisella meistä on kaipuumme ja toiveemme. Tukekaamme toisiamme aitoon, reiluun ja avoimeen lähimmäisyyteen. Toistemme sisälle emme näe. Voimme kuitenkin sanoa toivomuksen: Tarvitsemme ihmisiä, jotka ohjautuvat sisältäpäin. Tarvitsemme omantunnon ihmisiä. Tarvitsemme tajun hyvyydestä, joka kannattelee meitä kaikkia.

 

Toivon, että löydämme omat juuremme, ilon ja rohkeuden siitä, miten Jumalan meitä kantaa. Jesajan lisäksi kuulimme tänään otteen Kolossalaiskirjeestä. Kunpa oivaltaisimme uskomme matkana. Usein tuntuu siltä, että puhumme vain polun alkupäästä – ikään kuin olisimme koko ajan lähtökuopissa. Usko on matkaa, jossa saamme olla mukana inhimillisinä ihmisinä. Usko on elämää, juurtumista evankeliumin voimaan, rakentamista, luottamusta ja rohkeutta.

 

”Kun kerran olette ottaneet omaksenne Herran Kristuksen Jeesuksen, eläkää hänen yhteydessään. Juurtukaa häneen, rakentakaa elämänne hänen varaansa ja vahvistukaa uskossa sen mukaan kuin teille on opetettu..” (Kol. 2: 6-7).

---- 

Vahviala -juhlan saarna 07072013,
Tervajoen metsästäjien maja, metsäkirkko Matteus 5: 20-30                                           TT Matti Perälä

 

 

Tee oikeita asioita ja osoita rakkautta

 

Tämän evankeliumin äärellä saarnaajan
rima nousee. Kuka Jeesuksen ohjeista voi puhua? Mikä minä olen sanomaan yhtään
mitään! Jos asetamme paljon ehtoja, ei evankeliumin äärelle pääse kukaan! Päivän
evankeliumi kehottaa tekemään oikeita asioita ja osoittamaan rakkautta

 

Sydämen rehellisyys kunniaan

 

Ehkä tuo tuntemus on kuitenkin
vain itsekeskeisyyttä. Minä en ole evankeliumin enkä maailman napa. On syytä
kuulostella, mitä Jeesus sanoo. Hän puhuu sydämen rehellisyydestä. Miten
voisimme itse kukin tänään kristinuskon oivaltaa, miten usko olisi omaa uskoa?

 

Vahviala juhlassa olemme
perinteen äärellä. Esivanhempiemme uskoa on syytä tuumata. Vanhasta ei
kuitenkaan tule oma vain hattua nostamalla. Perinteen kunnioittaminen on
kuitenkin hyvä lähtökohta.

 

Vaikeat raamatunkohdat ja
erityisesti nykypäivän keskustelu hämää ja hämmentää. Lehdissä ja muissa
viestimissä on paljon otsikoita, jotka näyttävät jotenkin koskettavan kirkkoa.
Melkein poikkeuksetta ne kuitenkin ovat mielipiteitä. Mitä kirkko ja usko ovat
– julkista keskustelua seuratessa voi helposti tulla mieleen yhtä ja toista
eikä erityisen kaunistakaan.

 

Farisealainen ulkopuolelle asettuminen
ja ulkokultaisuus ei auta. Ei auta vaikka kuinka moittisi julkisuutta ja siellä
touhuavia. Yksi varma asia on, että Jeesus puhuu rehellisestä sydämen tilasta.
Hän tunsi sekä ulkokultaiset fariseukset että ne, jotka pitivät fariseuksia
ulkokultaisina ja siten itse asettuivat moitittaviaan paremmiksi.

 

Jeesuksen ohjeet ovat ankarat. Näiden
vuorisaarnan ohjeiden äärellä on mietitty, että löytyykö yhtäkään ihmistä joka
kaiken aikaa olisi elänyt niiden mukaan.

 

Jos tappamisen kielto ulottuu
niin pitkälle, että toisen sanominen hölmöksi kuuluu sen piiriin, niin lienee
tuota hölmöksi nimittelyä tullut tehdyksi jo lastenleikkien aikaan - aikuisen
juoruiluista puhumattakaan. Aviorikos on vakava asia. Jos kielto ulotetaan himoitseviin
katseisiin, niin synnittömiä on vähän.

 

Tärkeintä on katsoa eteenpäin

 

En kuitenkaan nyt pyydä vain
muistelemaan taaksepäin ja murehtimaan menneitä. Jeesuksen kutsu kuuluu, että
eletään eteenpäin.

 

Jotain tässä on samoin kuin
suunnistuksessa: Jos ryhdyt metsässä seurailemaan toisten menoa teet melkein
poikkeuksetta itse virheen. Tai jos annat ajatusten lentää tossua nopeammin,
kadotat kosketuksen sen hetkiseen paikkaasi ja virheitä alkaa tulla.

 

Suunnistuksessa on myös se elämälle
tuttu asia, että tehty oma virhe harmittaa niin, että tuon paljon harmittavan
pienen virheen jälkeen tulee se isoiso moka - virhe, jota siinä kilpailussa ei
enää pysty korjaamaan.  

 

Näistä mokien johtumisen syistä
jumalanpalveluksen alussa on synnintunnustus. Ajatuksena on sanoa, että harmittipa
paljon tai vähän niin tärkeintä on nyt katsoa eteenpäin.

 

Julkisuuden mielipiteet eivät
sanele uskoa

 

Hyvä juhlaväki. Kristillinen usko
on perinne mutta sen tarkoitus on olla elämää uudistava perinne. Mooseksen,
Paavalin tai itse Herramme Kristuksen ei olisi tarvinnut antaa niin selkeitä
ohjeita, ellei niihin ihmisten elämää seuratessa olisi ollut aihetta.

 

Mooses puhui selkokieltä:
Jokainen kunnioittakoon äitiään ja isäänsä. Älkää varastako, älkää valehdelko,
älkää pettäkö toisianne. Älä tee toiselle vääryyttä.

 

Yhtä selkeä oli Paavali: Älkää
pitäkö itseä muita parempina, älkää maksako pahaa pahalla, älkää ottako
oikeutta omiin käsiinne.

 

Mooseksen ja Paavalin ohjeet
koskivat yhteistä elämää. On parempi elää yhdessä, jos ei varasteta, petetä ja
tehdä vääryyttä vaan kunnioitetaan toinen toistamme. Jeesus vei käytännön tason
vielä pidemmälle. Ei vain sanojen ja tekojen vaan myös ajatusten pitää olla
yhtä.

 

En tiedä, mitä julkisuuden
keskusteluille voisi tehdä. Sitä ei voi määrätä, voi vain omalla paikallaan ja
painollaan yrittää vaikuttaa.

 

Surullisinta eivät kuitenkaan ole
erilaiset mielipiteet ja näkemykset. Erilaisten mielipiteiden sijaan pitää
oppia näkemään ydinasiat.

 

Julkisuuden vaahdot eivät poista
Raamatun sanomaa eivätkä uskomme ydintä. Erilaisten mielipiteiden ja
poliitikkojen kirjo eivät ulotu uskoon ja Jumalaan.

 

Siksi meidän on omakohtaisesti ja
sisällä mielessämme ja sydämessämme kamppailtava oman jumalasuhteemme eteen.

 

Ei meitä auta, vaikka voisimme
näyttää, ettei tuo toinenkaan ole noudattanut kaikkea sitä, mikä on oikein ja
hyvää.

 

Rakkaus katkaisee sen, mikä
sukupolvien ketjussa on väärää

 

Rakkauden laki on tämän päivän
aihe. Silloin tällöin kuulen kerrottavan ihmisestä, että hänellä oli kuva
Jumalasta rakastavana Jumalana. Ja että siksi mitä erilaisimpien ihmisten oli
helppo olla tämän ihmisen lähellä. Se on hyvä todistus uskosta ja lähimmäisestä.

 

Olemme kuulleet esivanhempiemme
sanovan, että ennen vanhaan katekismus ja kristinoppi piti osata ulkoa. Nyt
voimme kysyä, miten oppisimme sen asiat sydämen tasolta.

 

Me itse kukin kannamme sisällämme
ja elämässämme paitsi hyvää perinnettä myös taakkaa kolmansien ja neljänsien
edeltävien sukupolvien synneistä. Se on Raamatun ja katekismuksen opetus mutta
myös nykyinen tietämys sen vahvistaa. Emme elä tyhjiössä.

 

Vakavin asia on kuitenkin se,
että mekin viemme viestiä eteenpäin. On yritettävä katkaista se, mikä on
epäaitoa ja väärää – tulevien sukupolvien takia.

 

”Sinulle, ihminen, on ilmoitettu,
mikä on hyvää. Vain tätä Herra sinulta odottaa: tee sitä mikä on oikein, osoita
rakkautta ja hyvyyttä ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen.” Miika 6:8