Matti Perälä

Lily Uusi Suomi Vapaavuoro Uutisalasin

 

Haluan lukea Raamattua kiihkotta

 
9.1.2019 09:51 Matti Perälä  Luettu  1223 kertaa Kotimaa24

 

Olin lukiolainen, kun Aulikki Oksanen kävi Lappeenrannassa. Hän oli nuori itsekin ja lauloi Raamatun tekstiä. Sen verran tiesin, että hänen nimensä liittyi toisaalta rakkausrunoihin ja toisaalta vasemmistolaiseen ajatteluun. Ja nyt sitten Raamattuun. Ehkä tuo on yksi hetki, jolloin aloin havahtua mielikuvien voimaan.

Tällä jutulla oli monia eri otsikoita, mm. nämä: Ristiriitainen, hämmentävä ja ehyt – kuin Raamattu? Tunne olosi – siitä on kysymys Raamatussakin. Totuus on laulu tai kertomus – Raamatussakin. Useimmiten Raamattua katsotaan aika tiukoista puolustusasetelmista tai hyökäten milloin milläkin tavalla. Nykyihminen on joskus kuin Lance.

Ehkä ne edelleen kuvailevat seuraavaa ajatuskulkua.

 

Jos alkaisin lukea Raamattua? Käytännössä useinkaan ei ole kysymys vain siitä tarttuisinko Raamattuun vaan yleisemmin: miten löydän itselleni rauhallisen hetken.

Mitä odotan, kun alan lukea tätä kirjaa yksin? Kirjoitusten kokoelmana Pyhä kirja on hämmentävä ja ristiriitainen. Se ei ole uskon looginen esitys. Raamatusta löytyy historiaa, sananlaskuja, lauluja, kirjeitä. Monenlaisten kirjallisuuden lajien mahduttaminen yhteen järkäleeseen tarkoittaa myös sitä, että kysymys jokaisen lauseen totuudesta on mieletön.

Joskus Raamatun lukijalle heitetään vahvoja mielipiteitä yksittäisistä asioista ja joskus taas koko kirjan mitätöivää välinpitämättömyyttä. Raamatun tapahtumat ovat olleet olemassa sillä tavoin kuin yleensäkin tapahtumat kauan ennen omaa aikaamme. Sekä historian että nykypäivän tulkinnasta olisi kuitenkin hyvä puhua enemmän.

 

Ei ole mitään kätkettyä eikä salaista

Kirjoitan Raamatusta siksi, että meiltä puuttuu tästä aiheesta kiihkottoman keskustelun perinne. Sitä kuitenkin tavoittelen. Kirjoitan sanan isolla kirjaimella, koska arvostan Raamattua. Arvostan niin paljon, etteivät ristiriitaisuudet ole minulle ongelma. Katselen niitä nöyrästi ja elämän moninaisuuden näkökulmasta.  Ne kuuluvat Raamatun kirjoitusten tuhatvuotisen syntymän kaareen. Muuta oikeaa lukutapaa ei ole kuin rehellisyys.

Isiemme ja äitiemme usko, uskollisuus Jumalan sanalle, raamatullisuus – siinä muutamia sanoja, joihin kirjojen kirjasta keskusteleva törmää. Ne ovat arvokkaita luonnehdintoja. Kirjoitan tätä siitä näkökulmasta, että uskollisuus Jumalan sanalle on minulle ensi arvoista. Juuri siksi kirjoitan myös Raamatun ristiriidoista ja näkemysten kehityskuluista Raamatun sisällä. Raamattu on sanasta sanaan Jumalan puhetta, mutta elää sekä silloin että nyt ihmisten maailmassa ja historiassa.

”Sinä kyllä luet, mutta mahdatko ymmärtää?”  ”Kuinka ymmärtäisin, kun kukaan ei minua neuvo.” Apostolien tekojen keskustelu on tunnettu esimerkki lukemisen ja ymmärtämisen välisestä kuilusta. (Apt. 8:30-31). Millaista on siis sanan oikea kuuleminen? Tällä kysymyksellä Luukkaan evankeliumi kertoo valosta ja siitä, ettei ole mitään kätkettyä, mikä ei tule ilmi. (Luuk. 8: 16-18). Tämä on vastaus kysymykseeni mitä odotan, kun luen Raamattua. Raamatun äärellä olen oman elämäni totuuden paikassa. Mikään elämässäni ei ole kätkettyä eikä salaista.

 

Kaikki Raamatussa ei vastaa oikeustajuamme

Otan kaksi esimerkkiä, valoisan ja tumman. Joillekin mielikuva Raamatusta on seksuaalikielteinen, askeettinen. Mitä lukija sitten sanoisi tästä Raamatun ohjeesta:” Syökää, ystävät! Juokaa ja juopukaa, rakastavaiset! (Laulujen laulu 5:1). Siinä on sanasta sanaan Raamatun ohje!

Juuri äsken törmäsin toiseen, hiukan tummempaan esimerkkiin. Toisen Mooseksen kirjan luvussa 21 kerrotaan, että jos isäntä lyös orjaansa tai orjatartaan niin, että tämä kuolee, on isäntä ansainnut rangaistuksen. Tämän jälkeen seuraa kuitenkin henkirikoksia koskeva lain lievennys. ”Jos orja pysyy hengissä päivän tai kaksi, isäntää älköön rangaistako.” (2. Moos. 21:21). Lievennys on sikäli merkityksellinen, että juuri tuota ennen on annettu kymmenen käskyn laki, jossa sanotaan yksiselitteisesti: ” Älä tapa.” (2. Moos. 20:13).

Moderni esimerkki viidennen käskyn soveltamisesta on puolustussota. Tappamisen kiellosta voidaan joustaa, kun joudutaan puolustussotaan. Toki tämäkään ei ole ainoa tulkinta mutta ehkä kuitenkin yleisin.

Mainos

Raamatusta löytyy helposti esimerkkejä, joista voimme sanoa, ettei tuo vastaa meidän oikeustajuamme kuten tuo isännän väkivalta orjaa kohtaan. Kun kohtaamme Raamatusta ristiriitaisuuksia, voimme tietenkin alkaa mitätöidä koko kirjaa. Tässä tarkoituksessa koottuja sivustoja löytyy netistä yllin kyllin. Tässä kirjoituksessa yritän kuitenkin lyhyesti kuvailla omaa näkemystäni siitä, mitä tarkoitan sillä, että Raamattu on totta. Näkemykseni perustuu siihen, että jo Raamatun sisällä on sekä selkeitä periaatteita että tulkintoja.

Ajattelen niin, että Raamattu on alusta loppuun Jumalan sanaa, kirjojen kirjalla on siis erityinen arvo. Tuo ei kuitenkaan tarkoita sitä, että mikä tahansa yksittäinen lause olisi totuus samalla tavoin kuin matematiikassa. Raamatun arvostamista on ymmärtää, että se kertoo Jumalan työstä maailmassa.

 

 

Maailmaan kuuluu jatkuva muutos ja muutos näkyy monella tavoin Raamatun sisällössä.

 

Uskoa ei mitata onnistumisen mittareilla

Yksi minua puhuttelevista kehityskuluista on suurin piirtein tämän suuntainen. Raamatun alkupuolella uskova ihminen ja Jumalan siunaus merkitsevät hyvinvointia ja omaisuuden karttumista. Jumalaan uskova ihminen on siis kaikin tavoin elämässään onnistunut ihminen: uskovalla on palvelijoita, karjaa, omaisuutta. Psalmien puolivälin jälkeen ja erityisesti Jobin kirjassa tulee eteen toinen näköala. Voiko Jumalaan uskova olla ihminen, joka ei olekaan rikas? Eikä hän onnistukaan kaikessa? Uuden testamentin ja Jeesuksen toiminnan myötä tämä kehityskulku entisestään terävöityy. Uskon maailma alkaa näyttäytyä jonain sellaisena, jota ei voi mitata maallisen onnistumisen mittarein.

Yritän lukea Raamattua nöyrästi ja rukoillen. Arvostan yksittäisiä lauseita. Muistelen niitä. Arvostan Jumalan työtä niin, että ymmärrän sen tulevan näkyviin ihmisten välityksellä. Nuori ruotsalainen runoilija Ylva Eggehorn kirjoitti kerran, ettei Jumala tee taikatemppuja: ”Hänellähän on vain sinun kätesi”. Jos Jumala vain määräisi kaikkivaltiaan itsevaltiaan tavoin, että näin asiat menevät ja näin tämä on totta – niin olisihan se yksinkertaista. Kyllä koko ristin sanoma on jollain tapaa täysin toisenlainen ja ihmisen näkökulmasta myös järjetön. Ja kiehtova.

Toivon, että huomaat kuitenkin tämän. Etsin sitä, mikä on Jumalan sanan mukaista ja kuuliaisuutta hänen sanalleen. Kärsin siitä, että nämä luonnehdinnat tuntuvat olevan muutamien uskonnollisesti kovaäänisimpien ryhmittymien omaisuutta.   Tämä on raamatullista! Tämä on Jumalan sanan mukaista! Tämä on kuuliaisuutta Jumalan sanalle! Huoli kuuliaisuudesta Jumalan sanalle on kuitenkin aiheellinen

 

Ihmettelen, hiljennyn, rukoilen

Olen lukenut Raamatun alusta loppuun kahdesti. Lukukertani ovat olleet hyvin erilaiset. Ensimmäinen kerta oli lapsena. Koulun kirjasto oli pieni. Olin lukenut kaikki kirjat. Kotona oli vain kodin lääkärinkirja ja isän ja äidin musta vihkiraamattu. Lääkärinkirjan rokkojen kuvat olivat aika vastenmielisiä ja pelottavia. Pelottava oli Raamattukin kymmenvuotiaalle pojalle. Toinen kerta taas oli hyvin kokonaisvaltainen, ehyt. Luin kesällä, vuokramökillä kuukauden aikana, useampi tunti aamuvarhaisesta puolille päivin, omassa rauhassa. Myös itse kirja oli miellyttävä - taipuisat nahkakannet, punertavan ruskea väri, selkeä teksti. Tuo kuvassa oleva Raamattu on omani. Olin tietenkin tällä toisella läpilukukerralla jo pikkupoikaa huomattavasti vanhempi. Minulla oli teologian tohtorin koulutus. Yksi asia oli kuitenkin samalla tavalla kuin pikkupojan lukuhetkissä. Raamatussa oli nytkin paljon sellaisia kohtia, joita en ollenkaan ymmärtänyt.

Raamatun äärellä joudun kiipeilemään, työskentelemään, kiinnittämään joskus valjaitakin, keräämään rohkauttakin.

Ehkä sopiva ilmaisu Raamatun äärellä on siis sanoa, että ihmettelen, hiljennyn, rukoilen. Meidän katekismuksemme antaakin lukijalle ohjeen:” Kristus ja hänen rakkautensa meitä kohtaan on avain Raamatun ymmärtämiseen.” Tämä ohje riittää minulle Raamatun lukijana ja lukemista yhä uudelleen aloittavana. 

 

 

 -

Elämänfilosofiaa Tohmajärveltä jouluna 2018 Osa 4

26.12.2018 16:21 Lily.fi

 

Elämänfilosofiaa Tohmajärveltä jouluna 2018

Osa 4.  Olen mikä olen – mutta miten oppisin siitä puhumaan.

Kun aloitin näitä mietteitä, palautui mieleeni Albert Camus - elämän irrallisuuden, olemassaolon järjettömyyden kuvaaja, oman nuoruuteni muistikuva. Omasta elämäntaipaleesta löytyvät sekä järkevät että vailla järkiperusteita olevat ratkaisut. Ja aika paljon niitä, joiden perusteluihin en mielessäni pääse edes käsiksi.

Melko hämmentävältä tuntuu, etten pääse kaikkeen siihen käsiksi, mitä mielessäni ja sisimmässäni on. Olenko ainoa, joka miettii oman puhumiskynnyksen korkeutta? Siinä, mihin ei pääse käsiksi on jotain liikkumatonta, piilossa lymyilevää. Missä tuo paikallaan oleva piileksii?

Yritän kirjoittaessani ja puhuessani välttää on -sanan käyttöä. Se tekee kielestä köyhää. Voisi olla enemmän teon -sanoja. Voisi olla enemmän tekemisen meininkiä! Tällä kohtaa – omasta mielestä ja sen tavoittamattomista syvyyksistä puhuttaessa tuo pieni on -sana on kuitenkin paikallaan. Minussa on jotain, joka ei tunnu liikkuvan niin, että siitä saisi otteen. Tuo jokin vain ”on”.

Opintojen alkuvaiheesta jäi mieleeni vanhan heprean ominaispiirre. Siinä kielessä ei ollut ollenkaan sanojen välejä eikä myöskään vokaaleja a,e,i,o u,y ä,ö. Kieli oli todellakin tekemisestä koostuva merkkien juna. Täynnä energiaa! Täynnä luomisvoimaa! Ja nyt sitten otan heprean kautta aivan päinvastaisen esimerkin.

”Minä olen se joka olen.” (2.Moos. 3:14). Tuo on Raamatun lause, vaikka kuulostaa samalla hyvin tutulta ihmisen tokaisulta. Pienesti muunneltuna sen voisi puuskahtaa näinkin: No minä nyt olen se mikä olen!

Huomaat tästä, että syvämietiskelyä on hiukan kevennettävä. Tietty viisaus tähän olemisen hyväksymiseen kätkeytyy. Tie, jolla kovasti yritän olla jotakin toisenlaista kuin olen – se tie vie umpikujaan. Joskus me korostamme omaa yksilöllisyyttämme ihan liiankin kanssa. Joskus taas olisi terveellistä laittaa jalat tiukasti maahan ja sanoa, että tässäpä minä olen ja tämä minä olen kaikkine piirteineni ja omituisuuksine ja rakastettavine puolineni.

Minä olen se joka olen. Tämä Raamatun lause on kerrottu Jumalan vastauksena Mooseksen kysymykseen. Kopioin tähän nuo pari jaetta 2. Mooseksen kirjan luvusta 3:

13 Mooses sanoi Jumalalle: "Kun minä menen israelilaisten luo ja sanon heille, että heidän isiensä Jumala on lähettänyt minut heidän luokseen, he kysyvät minulta: 'Mikä on hänen nimensä?' Mitä minä heille silloin sanon?"

14 Jumala sanoi Moosekselle: "Minä olen se joka olen."* Hän sanoi vielä: "Näin sinun tulee sanoa israelilaisille: 'Minä-olen on lähettänyt minut teidän luoksenne.'"

Sepä kuulostaakin hiukan mutkikkaalta: Minä-olen on lähettänyt minut teidän luoksenne! Tässä en lähde nyt uppoutumaan Raamatun syövereihin. Tuolla Minä olen -toteamuksella on kuitenkin terveysvaikutuksia! Elämämme on täynnä erilaisia kylttejä, ympäristömme on täynnä mielipiteitä.

Tuon Mooses -jutun näen nyt hyvinkin modernina. Sehän on kieltäytymistä olla kyltti! Sehän on painokas ja myönteinen olen ja olen juuri tämä mikä olen. Monet elämän asiat on niputettu ja ladottu omiin kasoihinsa, sekä kevyemmät että syvimmät. Syvimmällä taitaa kuitenkin olla tuo oleminen, on. Usko ja Jumalakin ovat minulle tuota tavoittamattoman syvällä piilevää olemista.

Tässä on kuitenkin yksi hankala juttu, joka vie takaisin Albert Camus’n ja sivullisuuden tuntemusten äärelle. Jos ja kun hyväksyy tuon, ettei syvimmille asioille voi antaa nimeä, kylttiä tai mielipidettä niin silloin jää yksin. Sekään ei kuitenkaan ei ole hyvä vaihtoehto, että saa haltuunsa vain kylttejä ilman kunnollista sisältöä.

Opiskeluvuosilta jäi filosofian kirjasta mieleen seuraavanlainen tapahtuma. Mies käveli kadulla ja näki kyltin: ”Täällä mankeloidaan.” Hän muisti heti, että kotona odotti korillinen mankeloitavia lakanoita. Siispä hän haki korin ja astui puotiin. Siinä samassa hän näki, ettei täällä mitään mankeloida. Tämä olikin puoti, joka myy kylttejä.

Oman aikamme henkinen ilmasto on tällaista kylttien myyntiä – mankeloiminen jää olemattomaksi. Varsinkin hämmentävien tilanteiden jälkeen tarvitsemme rohkeutta syventyä sisimpäämme.

”Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä.” (Evankeliumi Luukkaan mukaan luku 2, jae 19).

Omasta elämäntaipaleesta löytyvät sekä järkevät että vailla järkiperusteita olevat ratkaisut. Ja aika paljon niitä, joiden perusteluihin en mielessäni pääse edes käsiksi. Kylttejä värkkäämällä voi ottaa jonkin askeleen. Parempi on kuitenkin olla rauhassa ja hyväksyä oma olemisensa. Se on vähän niin kuin Jumalalta opittu asenne! Jokainen on arvokas juuri nyt!

Elämä on valintoja, matkantekoa sinne ja tänne. Jokin rasti voisi olla sellainen, jossa oikein pysähdyn, huokaan, hengitän rauhassa, ajattelen asioitani tietäen, että ole arvokas ihminen juuri nyt. Kuvan suunnistuskarttanäkymä on Tohmajärven Vatalasta, suunnittelemani A -reitti. Mutta nyt siis tuumimme elämänfilosofiamme rasteja.

Matti Perälä

Elämänfilosofiaa Tohmajärveltä jouluna 2018 Osa 3

25.12.2018 19:14 

Elämänfilosofiaa Tohmajärveltä jouluna 2018

Osa 3 Elämä on kestävyyslaji eli kärsimättömyyden tunnustaminen helpottaa.

Miten paljon toiset ihmiset vaikuttavatkaan suunnistuksessa oman suunnitelmani toteuttamiseen? Puhumattakaan arkipäivän elämästä! Olenko enemmän eksyksissä ihmisenä kuin rastikuntoilijana? Mitä uskallan ajatella elämästäni?

Viimeksi kerroin suunnistamisesta ja yhdestä rastista. Kun Alli tuli takaa, hätäännyin hieman. Se on tullut nopeammin, vaikka on minua vanhempi. Markku tuli rastille vastapäisestä suunnasta, samaan aikaan. Markku on tavallisesti minua parempi mutta nyt olin siis tavoittanut hänet. Mitä sitten tapahtuikaan?’

Kotona olin kyllä valmentanut itseäni: Kun tulee kompassilla suunnistettava väli, ota rauhallisesti. Ota rauhallisesti ihan riippumatta siitä, näetkö muita vai et. Oma työ, oma eteneminen. Mittaa kuljettu matka omilla askelilla. Rastin löytyminen onnistuu kyllä. No joo. Siinä me kolme sitten säntäilimme pikku kuusten ja pajujen sekaan. Alli lähti hiukan vasemmalle, Markku oikealle. Minä seilasin siinä välissä – sinne tänne. Kotona suihkun jälkeen ihmettelin koko tapahtumaa. Mihin se psyykkaus unohtui?

Kärsimättömyys. Paremmuuden tavoittelu, huonommuuden pelko! Ovat nämä kenties tuttuja kokemuksia? Kärsimättömyyden tunnistan sukuperintönä. Asiat pitäisi saada tapahtumaan nopeasti. Jos tarvitsee viedä jokin tavara jonnekin, niin se viedään juosten.

Äskeisessä kuntorastitilanteessa on helppo nähdä mitä hätäily ja kiire saavat aikaan. Olisin ollut paljon nopeammin - ja ehkä jopa Allia ja Markku aikaisemmin - seuraavalla rastilla, jos olisin mennyt rauhassa, tarkasti, kävellen. Mutta nyt meidän kaikkien piti säntäillä pusikon armoilla. Ylhäältäpäin sitä olisi kenties ollut hauska katsoa. Tuonne ne ovat menossa ja täällä ne haahuilevat, kiireessä - ollakseen toisiaan parempia.

Ei varmaankaan tarvitse ihmetellä, että näen suunnistuksessa paljon yhteyksiä elämänfilosofiaani. Tai ehkä voisi sanoa vain luonteeseeni. Mutta siis elämänfilosofia. Tuohon sanaan ”elämänfilosofia” kätkeytyy äsken kertomani psyykkaamisen kokemus suunnistuksessa. Elämänfilosofia tarkoittaa sitä, että ajattelu eletään käytännössä todeksi.

Käytännössä todeksi eläminen kuulostaa siltä, että asiat menevät juuri niin kuin olin suunnitellut. Suunnistuskokemuksessa taas asiat menivät juuri toisin kuin olin suunnitellut. Hyvässä tapauksessa kai hyvä elämänfilosofia olisi siinä, että onnistun valinnoissani ja päämäärissäni.

Monet suunnistuksen ja varmaan muidenkin liikunnan lajien harrastajat sanovat, että suorituksen parhain hetki on suihku tai sauna. Siinä sitten hikeä pois pestessä samalla tuumaillaan, että miten kaikki oikein menikään. Elämänfilosofiaan kuuluu, että ymmärrän olevani olemassa ja arvokas vaikka tuo äskeinen suoritus menikin ihan poskelleen. Suihku on aina samalla tavalla uudistava. Ja tietenkin ja myös: onhan elämä toki joukkuelajikin.

Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: "Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti." (Evankeliumi Luukkaan mukaan luku 2, jae 15)

Miten paljon toiset ihmiset vaikuttavatkaan suunnistuksessa siihen, miten toteutan omaa suunnitelmaani. Puhumattakaan arkipäivän elämästä! Toki toiset ihmiset ovat olennainen osa elämääni ja valintojani. Olenko sitten enemmän eksyksissä ihmisenä kuin rastikuntoilijana? Ei, niin ei tarvitse ajatella. Virheitä sattuu, suunnitelmia ei aina pysty toteuttamaan mutta puhdistava suihku toimii. On kysymys vain siitä, että uskallan ajatella elämästäni muutakin kuin pikamatkan äkkinäisiä rutistuksia. Elämä on kestävyyslaji – myös. Kestävyyslajista ja elämään heitettynä olemisesta seuraavassa osassa.

Elämänfilosofiaa Tohmajärveltä jouluna 2018 Osa 2

23.12.2018 10:09 Matti Perälä  Vapaavuoro ja Lily

Elämänfilosofiaa Tohmajärveltä jouluna 2018

Osa 2: Oman suunnitelman toteuttaminen vai vietävissä oleminen?

Sorkkarauta ja ulosvedetyt naulat ovat joulun kuva, ei ehkä jouluinen kuva mutta kuva siitä, että jotain pitäisi purkaa. Purkaminen ei kuitenkaan ole helppoa. missä on henkinen sorkkatautani?  Missä ovat henkiset kiinnihakatut naulat? Ei ole helppo tietää, mistä aloittaisin. Tähänkin kysymykseen palaan harrastukseni, kuntoilusuunnistuksen kautta.

Mitä tuumailen silloin, kun rasti ei löydy? Olenko kuitenkin enemmän eksyksissä ihmisenä kuin rastikuntoilijana? Mitä uskallan ajatella elämästäni? Onko tavoitteena itsekeskeinen kaiken purkaminen vaan olennaisen löytäminen?

Suunnistaessa ottaa päähän, jos rasti ei löydy. Eksyksissä oleminen on kuitenkin aika harmitonta sen rinnalla, että joissain elämänvaiheissa tuntuu siltä kuin katoaisin, joutuisin hukkaan. Tai olisin olematta. Viimeksi tällainen tunne yllätti keskellä Esplanadin puistoa, Eino Leinon patsaan tienoilla. Ajatus oli tämä. Sitten kun olen kuollut: Huomaako kukaan täällä tyhjän paikkani? Onko poissa olollani sen enempää merkitystä, täällä, keskellä Helsinkiä? Tuo kokemus oli aika merkillinen – oikeastaan rauhoittava, levollinen. Lakkasin arvioimasta puutteitani ja virheitäni. Heräsin omaan olemassaolooni.

Miten usein laatu pyrkiikään peittämän olemuksen – siis sen, mikä meissä on kaikkein tärkeintä

Elämänfilosofiani tulee erityisen havainnolliseksi kuntorasteilla. Voittopuolisesti kertailen metsässä vaeltelun jälkeen virheitäni. Tämäkin on aika havahduttavaa. Enkö muka juuri koskaan etene oikein? Suunnistuksessa? Elämässä? Hukkaanko omien virheiden tähyilyyn oman arvoni ihmisenä?

Ehkäpä. Ehkäpä hukkaan. Ja ehkäpä en ole ainoa.

Sadattelua hyödyllisempää olisi nostaa kissa pöydälle. Kuntosuunnistukseen kuitenkin tuntuu kuuluvan jossittelu. Jos vain olisin tuon karttamerkin huomannut, niin miten olisinkaan ollut tänään aika hyvä. Mutta kun en ollut. Ja olenhan nyt kuitenkin kuntoilija, en kilpailija. Pitääkö minun muka tarkkailla loppuaikoja, väliaikoja, sijoituksia?

Kyllä heitäkin on, jotka eivät tarkkaile omaa kulkemistaan aikojen ja sijoitusten valossa. Sitten on heitä (noin 90 prosenttia kuntoilijoista!), jotka sanovat, ettei sijoituksella ole mitään väliä. Kotona suihkun jälkeen he sitten kuitenkin tarkastelevat väliaikoja, omia virheitä, muistelevat matkalla nähtyjä muita kuntoilijoita ja heidän reittejään. Jossittelevat. Juuri tällainen omaan napaani tuijottava minä olen.

Kun julkisuutta ja päivän uutisia seurailee, niin taidan olla siis aika edustava otos nykyihmisten joukosta!

Jokunen sana kuntosuunnistuksesta. Kilpailijoiden tapaan kuntoilijan voi ottaa sormeensa leimauslaitteen. Tämä Emit on näppärä vehje. Kun palaat retkeltäsi lähtöpaikalle, saat heti käteesi lapun, jossa ovat väliaikasi jokaiselta rastilta ja tietenkin loppuaika.

Kuntosuunnistuksessa ei ole ikäsarjoja. Jokainen valitsee itse oman matkansa vaihtoehtojen joukosta. Pisin vaihtoehto on A, viidestä seitsemään kilometriä, välimuotona B ja lyhimpänä C. Ja näiden lisäksi ovat tarjolla vielä perheradat.

Minä valitsen lyhyimmän eli noin 1,5 – 3 kilometriä. Tältä radalta löytyy junioreja yhtä hyvin kuin liki yhdeksänkymmenvuotiaitakin. Ja iloisesti rupattelevia pikku ryhmiä yhtä hyvin kuin joku aktiivikin, joka   vaihteen vuoksi kokeilee sprintin nopeutta. Metsään kyllä mahtuu! Kuntorasteillakin toki voi kulkea myös ilman Emit- leimausta. Silloin ei tarvitse rassata aivojaan tulosluettelolla.

Usein olen kuullut ensikertalaisen sanovan, että tuo C- rata on liian lyhyt. Mennään pidemmälle! Pari tuntia myöhemmin he saattavat olla toista mieltä. Kahteen kilometriin voi kuulua 10 rastia ja niistä jokainen voi teettää omat mutkansa. Kun kartalta mitattuun suoraan matkaan lisätään tossupoikkeamien lisäksi vielä korkeuserot, voi kaksi kilometriä olla lähempänä viittä.

Kerron esimerkin eräästä tämän kesän ajatusten kulusta suihkun jälkeen. Elämänfilosofiani kannalta tuo reissu taisi karulla tavalla paljastaa riippuvuuteni muista ihmisistä. Kaikki menisi hyvin, jos en näkisi ketään!

Kesällä 2018 olin asettanut tavoitteeksi suunnistaa yhden sellaisen kerran, jolloin voisin olla kohtalaisen tyytyväinen eli että välttyisin noloimmilta virheiltä. Ja tietysti se, että kerran olisi nopeampi kuin Markku ja Heikki. He ovat suurin piirtein ikätovereitani. Sellaista olisin parempi -kertaa ei vielä tänä kesänä ollut tullut. Heikki oli tavallisesti joko nopein tai toinen, Markku kolmas tai neljäs. Ja minä kymmenes. Kohtalaisen tyytyväinen olin kuitenkin, jos näin nimeni aikaluettelon puolivälissä eli kymmenes kahdestakymmenestä. Lyhyesti sanoen oman kuntoilijan tavoitteeni kannalta paine kohdistui kesän viimeiseen iltarastitapahtumaan. Nyt onnistun!

Miten siinä sitten kävi? Ainakin ensin takaa tuli Alli ja meni ohi. Miten se nyt jo oli tuossa? Lähtöpaikalla näin, kun se jäi ihan rauhassa juttelemaan jonkun toisen kanssa. Sitten tuli sivusta Heikki. Ja siinä minä sitten haksahdin – vaikka olin tehnyt hyvän suunnitelman.

Elämänfilosofian kannalta tässä joutuu miettimään hyvää suunnitelmaa ja sellaisen kariutumista. Miksi elämä ei mene aina sillä tavalla kuin sen olin suunnitellut? Tätä varten on tuumittava, mitä ovat oman elämäni rastipisteet, kun toisten laittamia punavalkoisia rastilippuja ei ole kuten suunnistuksessa. Mutta niistä ei-punavalkoisista elämän rasteista kohta seuraavaksi

Miten paljon toiset ihmiset vaikuttavatkaan suunnistuksessa oman suunnitelmani toteuttamiseen? Puhumattakaan siitä, miten paljon toiset ihmiset vaikuttavat valintoihini arkipäivän elämässä! Kuulun niihin ihmisiin, joihin toiset tuntuvat vaikuttavan enemmän kuin oma sisimpäni. Tätähän voi toki harjoitella paitsi suunnistamalla myös ajattelemalla oman elämän karttamerkkien tulkitsemista ja suunnan ottamista. Olisiko parhaimpien muistojen äärelle pysähtyminen yksi avain omaan sydämeen?

Tavoitteenahan ei kuitenkaan ole itsekeskeinen kaiken purkaminen vaan olennaisen löytäminen

 

Elämänfilosofiaa Tohmajärveltä jouluna 2018, osa 1: Muuttoja ja muutoksia

  • Elämänfilosofia on sitä mitä elämme, ei vain sitä mitä itsestämme kuvittelemme.
    Elämänfilosofia on sitä mitä elämme, ei vain sitä mitä itsestämme kuvittelemme.

Elämänfilosofiaa Tohmajärveltä jouluna 2018

Osa 1, Muuttoja ja muutoksia

Aloitan viimeisimmästä muutosta. Tuumailen tässä myös muutoksia. Ehkäpä joulunkin ratkaisevin tuntomerkki on muutos. Olen muuttanut paikkakunnalta toiselle läpi elämän. Ratkaisevaa eivät elämässämme sittenkään ole mielipiteet, eivät muutotkaan, eivät edes katsomukset tai uskonnäkemykset vaan kertomus - oma tarinamme elämästä.

Juureni ovat Etelä-karjalassa ja Kymenlaaksossa. Kaikkein kauimmin olen asunut Kuusankoskella, yli kahdeksantoista vuotta. Ja nyt sitten katselemme maailmaa Pohjois-Karjalasta käsin.

Tämä on Elämänfilosofiaa Tohmajärveltä. Elämänfilosofia ei siis koostu vain aatteiden laatikoista eli uskonnosta, uskonnottomuudesta tai politiikasta. Elämänfilosofiaa eletään todeksi koko ajan. Tuumimme elämää omista lähtökohdistamme.

Muutimme Tohmajärvelle kuusi vuotta sitten, ensin vuokra-asuntoon. Ikkunasta näkyi Maiju Lassilan aitta – keskellä perinteistä valkohankista maalaismaisemaa. Tuon tohmajärveläisen kirjailijan elämäntarina oli kuitenkin kaikkea muuta kuin rauhallinen valkohankinen maalaismaisema.  Tästä maisemasta käsin puhun nyt elämänfilosofiasta – siitäkin, mikä ei aina ole sileää ja valkohankista.

-

Kun aloitin näitä mietteitä, palautui mieleeni myös Albert Camus - elämän irrallisuuden, olemassaolon järjettömyyden kuvaaja. Albert Camus oli kuin oman nuoruuteni muistikuva. Albert Camus’sta sanottiin, että hän toi absurdin ihmisen, pohjia myöten elämän mielettömyyden kokevan ihmisen meidän aatemaailmaamme. Kun liityn tässä olemassaoloa mietiskelevään, eksistentiaaliseen ajatusmaailmaan pyrin siihen, että ajattelumme pysyisi väljänä ja pelottomana – kaikkea ei tarvitse ymmärtää heti eikä välttämättä koskaan.

Läpi elämäni olen ollut mieluimmin mietiskelijä kuin mielipiteiden laukoja. Enemmän kuin teologiasta tai filosofiasta puhun tässä nyt alkavassa joulusarjassa ehkä suunnistuksesta ja muusta urheilusta. Ja kuvista. Välillä tykkään itsekin piirtää ja maalata. No niin – ja soitella kitaraa tai huuliharppua. Olen teologian tohtori, väitellyt ihmiskäsityksen perusteluista eli filosofian ja teologian rajamailta. Väitöskirjan lisäksi olen julkaissut kirjan Nuorten elämänkatsomus sekä e-kirjan Muistoja Jumalasta.

Olen ollut aikoinani jengityössä Helsingissä ja nuorisotyössä Espoossa ja Vantaalla. Tiedän, että nuoret ihmiset suhtautuvat puhumiseen toisin kuin vanhempi ikäpolvi. Joskus tuntuu, että nuoret ovatkin aivan eri maailma – vähän niin kuin nämä nykyiset tietotekniset laitteet ikäihmisen kädessä. Ja sitten yllättäen, jotain aivan tuttua.

Katselin äsken konserttia ”Raskasta Joulua”.  Nimike tarkoittaa, että nyt joululaulujen parissa ovat raskassointiset metallimuusikot. Soittotapa on kovaääninen, energinen, miehinen sanan perinteisessä, voimaa korostavassa merkityksessä. Ja nyt siis joululauluja. Yllätyin: he soittivat ja lauloivat aivan tutuimpia joululauluja ja aivan perinteisellä sävelmällä. Toki taustana soi yhtyeen massiivisen tanakka sointumatto. Kokemus oli häkellyttävän hyvä. Laulajista näkyi tosissaan oleminen, lyhyesti sanottuna joulun sanoman ydin ihmissydämelle: tulkoon rakkaus ihmisrintaan, tulkoon Jeesus Herraksi sen.

                             ”Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika.” Luukkaan mukaan, luku 2, jae 6.

Nuoret yllättävät, useimmiten myönteisesti. Kuusankoskella olin eräänä iltana koiran kanssa lenkillä Kymijoen rantatiellä. Alikulkutunneli näytti olevan täynnä nuorta porukkaa. Hetken aikaa mietin, pitäisikö lähteä kiertotielle. Millainen porukkakohan tuo on. Päätin kulkea suoraan tunnelin läpi. Nuoret antoivat tietä ja sanoivat Hyvää iltaa!

Joskus mietimme elämänkatsomustamme ja uskoamme aika teoreettisesti. Se on sellaista, ehkäpä länsimaiseen ajattelun perintöömme kuuluvaa laatikkoleikkiä: onko tilaa Jumalalle vai eikö ollenkaan, onko elämämme materiaa, ainetta vaiko henkeä. Joskus taas tuntuu siltä, että muutamat elämäntapavalinnat, eettiset ratkaisut kertovat kaiken. Olenko liberaali eli jollain tavoin vapaamielinen vai konservatiivi eli hyvin perinteisiin arvoihin tukeutuva?

Minusta on oikeastaan aika ärsyttävää, että luokittelemme toisiamme nopeasti lokeroihin, jotka eivät ehkä osu ollenkaan oikeaan. No, minä en oikeastaan osaa sanoa, olenko liberaali vai konservatiivi. Toiset ympärilläni ehkä tietävät tämänkin asian. Ehkä se vaan on niin, että ”kyllä mää aina pohjimmiltaan tajuan että joku siellä jyllää”. (Kerttu Anna-Leena Härkösen romaanissa Häräntappoase).

Teoreettisen pohjan ja etiikan lisäksi elämänkatsomuksemme ja uskomme tuntomerkkeihin kuuluu vielä kolmas, ehkä kaikkein tärkein ulottuvuus. Elämänkatsomuksemme ja uskomme ei välity toisille ihmisille vain puhumalla tai kirjoittamalla. Kasvomme ja olemuksemme viestittävät kanssaihmisillemme sen, minkä arvoista on uskomme tai uskonnottomuutemme, katsomuksemme ylipäänsä. Välitämmekö, rohkaisemmeko, saammeko itsemme ja toinen toisemme iloiselle mielelle? Tällaiset asiat eivät tunnu teorialta ja jäävät vähemmälle huomiolle elämänkatsomuksesta ja uskosta puhuttaessa. Perusfiiliksemme on kuitenkin itsellemme olennaisen arvokas asia ja loppujen lopuksi myöskin se väline, joka välittää toiselle viestin siitä, mitä me pohjimmaltaan ajattelemme ja olemme.

 

Aloitin puheenvuoroni muutosta. Muuttaminen kodista toiseen ja paikkakunnalta toiselle on hyvä kuva elämänkatsomuksestamme. Mitä pitäisi ottaa mukaan ja mistä pitäisi luopua. Tavallisesti puhumme tavarasta mutta sama pätee muutosvaiheissa myös henkisiin ”tavaroihimme”. Kerroin myös, että muutimme aluksi pieneen vuokra-asuntoon, siihen, jonka ikkunasta näkyi Maiju Lassilan aitta. Omakotitalomme jäi vielä Kymenlaaksoon lopullista muuttopäätöstä ja sitten mahdollista myyntiä odottamaan. Tuossa vuokra-asunnossa heräsi kysymys: Pärjäilemme tässä ihan hyvin. Mihin oikeastaan tarvitsemme kokonaisen omakotitalon?

Ehkäpä muuttolaatikot kertovat jotain myös katsomuksistamme. Monenlaisen sälän alta ei kovin helposti paljastu, mitä oikeastaan tarvitsemme. Minulle myös suunnistaminen kertoo usein hyvin käytännöllisellä tavalla sen, mikä ja miten yksinkertainen oli suunnitelmani ja miten se sitten toteutuikaan. Tästä kerron seuraavassa puheenvuorossa.

                                           

Matti Perälä21.12.2018 21:08

Naamiokuva: Eini Annukka Perälä. Kuva on helmikuussa Tohmajärvelle, Joensuuhun ja Kiteelle valmistuvasta produktiosta Viulunsoittaja katolla. Hahmo on Lazar Wolf eli musikaalissa esiintyvä lihakauppias, teurastaja, naimahaluinen leskimies.

 

 

 Oletko kuullut, ovat kuulemma…

mattiperalaHuhut syntyvät meidän yksityisten ihmisten parissa samaan tapaan kuin ne syntyvät julkisuudessa. Ensin joku julkaisee arvelun. Toinen lainaa sitten arvelua: Itä-Suomen iltalehti kirjoitti… Ja siinä alkavatkin olla varman ja ennen muuta varmasti leviävän tiedon ainekset kasassa.

No tästä nyt ensin sen verran, että Itä-Suomen iltalehteä ei tietääkseni ole olemassa. Siksipä tässä voinemme syventyä kukin omakohtaiseen pohdintaan. Millainen on oma paikkamme oikeiden ja väärien viestien maailmassa?

Alun esimerkki toimii sillä periaatteella, että toinen jatkaa ketjua, jonka joku tokaisi liikkeelle. Helpostihan se tokaisu käy kahvikupin tai tuopin ääressä, painomusteen tai netin kautta, tai ihan vaan kohdalle satuttaessa. Luultavasti jokainen meistä tuntee hyvin tämän asian, huhujen leviämisen tavan.

Leviäminen on sitä varmempaa mitä enemmän alkuperäisessä viestissä todettiin, että vissiin, sattumalta kuulin, liekkö perrää… Vaatii tosi kovaa kanttia pysäyttää vahingoittavat arvelut. Sellaisen ihmisen pitää seistä tukevasti omilla jaloillaan ja olla tietoinen omasta arvostaan ja toimintatavoistaan. Ja ennen muuta, pitää ottaa selvää: olla perillä asioista, säädöksistä, tutkimustuloksista.

 

****

 

Tiedon kartuttaminen edellyttää sen levittämistä, oikean tiedon viemistä eteenpäin. Tiedeyhteisö toimii näin. Kaiken pitää olla testattavissa ja avointa keskustelulle, sekä perusteluille että tuloksille. Sellaista toimintatapaa soisi soveltuvin osin arkielämäänkin.

Tiedon kentällä toimivat myös tiedonkaltaiset asiat, huhut ja mielipiteet. Kun mielipidettä toistaa tarpeeksi monta kertaa, se alkaa tuntua totuudelta. Jokainen löytänee tästä omia esimerkkejä.

 

****

 

Olen usein miettinyt, mitä tapahtuisi, jos ”kahdeksas pykälä” alkaisi toteutua kokonaisuudessaan ja kaikkialla.

Tarkoitan perinteistä 8. käskyä. Sitä, jonka mukaan ei pidä lausua väärää todistusta toisesta ihmisestä.

Nykyinen katekismus aloittaa käskyn selityksen Jumalasta. ”Jumalan tarkoitus on, että ihmiset kunnioittavat toisiaan”.

Lutherin Vähä katekismus sanoi asiat halki:

” Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme puhu lähimmäisestämme perättömiä, petä hänen luottamustaan, panettele häntä tai tahraa juoruilla hänen mainettaan, vaan puolustamme häntä, puhumme hänestä hyvää ja tulkitsemme kaiken hänen parhaakseen.”

Käskyt ovat meille nykyajan aikuisille eräänlaisia jumalamuistoja. Ei ole yhtään ihmistä, joka ei olisi kahdeksannen käskyn kohdalla kompuroinut. Jonain pahanolon hetkenä sitten mielen pintaan palaa vanha muisto: Ai niin. Pitäisiköhän omaa kurssia muuttaa. Sellainen muistuma on äärimmäisen arvokas hetki.

 

****

 

Tohmajärven tulevaisuus lepää luottamuksen, kunnioituksen ja oikeiden tietojen varassa.

Tulevaisuus vaatii nykyaikaisen tekniikan käyttöönottoa ja kriittisyyttä ajan ilmiöille. Pitäjämme on kohtuullisen some-yhteisön kokoinen. Tunnettavuutta on tarpeeksi, ja kuitenkin meitä on sen verran, ettei kaikki pahasti sanottu tule heti samana päivänä kujalla vastaan. Parempi kuitenkin toimia niin, että toinen voi tulla vastaan ja ettei itsellä ole lusmuilua taakkana.

 

****

 

Nykyään puhutaan paljon sosiaalisesta mediasta. Sille on tyypillistä kyyristely nimimerkkien ja tuntemattomuuden suojassa.

Onneksi on alkanut erityisesti nuorten parissa esiintyä vastareaktioita. Aletaan kaivata sitä, millaista on olla oikeasti ja oikeiden ihmisten kanssa kasvotusten!

 

 

Matti Perälä on Tohmajärvellä asuva teologian tohtori, liikunnan, piirtämisen ja kitaransoiton harrastaja.

www.uutisalasin.fi

Julkaistu 15/01/2014 ,

Tämä elomme riemu ja rikkaus 

mattiperalaOlin kurssilla. Mieleen jäivät pääopetukset: Ole läsnä! Hyväksy! Ja kun ajatus harhailee, keskity hengitykseen. Hyvä juttu. Siitä se lähtee. Joskus asioita vatvova tuumailija tarvitsee herätyksen tähän hetkeen – siihen missä on elomme riemu ja rikkaus.

Matti Jurvan ja Tatu Pekkarisen otsikkoon lainaamani katkelma Väliaikainen -iskelmästä tosin olisi jäänyt ilman sanoja, jos tekijät olisivat tuon alussa mainitsemani kurssin käyneet. Iskelmäthän ovat usein sekä menneen että tulevan kaipausta.  No, ehkä kolmannen säkeistön loppu olisi sopinut kurssin henkeen: ”Ja pettymys tuo totta tosiaan, väliaikaista kaikki on vaan.”

Vinha perä siinä on: menneen vatvomisella on rajansa. Elä nyt ja ole läsnä. Hengitä ja hyväksy!

Läsnä oleminen ja hyväksyminen oikeastaan edellyttävät rentoa välittömyyttä ja avoimuutta elon riemulle ja rikkaudelle. Joistakin asioista tehdään silti usein tiukkoja laatikoita. Tieteen osalta Johannes Ojansuu tiivisti ajattelun avartamisen mainiosti: ”Pätevä tieteellinen tieto vapauttaa meidät paitsi luulosta niin myös varmuudesta.” (Pyhyys, s. 96).

Useinhan tuntuu siltä kuin tieto ja tiede edustaisivat muuttumatonta totuutta ja varmuutta. Unohdamme, että tieteen ja tiedon olemuksen kuuluu jatkuva itsensä korjaaminen. Lopullisia totuuksia ei tieteessä ole olemassa. On vain luottamus siihen, että järkevä työskentely auttaa eteenpäin. Arkielämässäkin tämä olisi hyödyllinen opas läsnäoloon ja kuunteluun.

Otan toisen esimerkin itselleni tutulta alueelta eli uskosta. Tosin ne, jotka ne jotka karsastavat Heikki Räisäsen nimeä, jättänevät lainauksen lukematta. Heikki nimittäin pohdiskeli, olisiko alkuseurakunta voinut olla mielipiteiltään yhdenmukainen. ”Varhaisen kristinuskon opillinen kirjavuus saattaa antaa aseita kriitikoille, mutta käsitys alkuvaiheiden moniäänisyydestä voi myös toimia virikkeenä luoville tulkinnoille ja rakentaville sovellutuksille.” (Mitä varhaiset kristityt uskoivat, s. 314).

Useinkin kuulee näkemyksiä, joiden mukaan ihmisillä olisi alkuseurakunnassa ollut valmis paketti, jota vain kannetaan sukupolvelta toiselle. No oikeasti perussisältö on olemassa mutta pakettia ei ole. Muistan hyvin professori Teinosen, joka sanoi, että pyrkikäämme siirtämään kristinuskon sanoma eteenpäin. Mutta muistakaamme, ettei usko siirry eteenpäin aikakaudesta toiseen vain toistamalla paketin ominaisuuksia. Uskossakin on ytimenä elon riemu ja mahdollisuus inhimilliseen moninaisuuteen.

Elämä helpottuu merkittävästi kun suostumme olemaan ihmisiä toistemme kanssa ja samassa veneessä. Venevertaus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että toinen vain huopaa ja toinen soutaa. Toivottavasti voit myös uskoa, että toiset ihmiset eivät ole sinua arvokkaampia ja parempia – eivät myöskään sinua vähäisempiä. Sillä tavalla olemme samassa veneessä.

Kaikilla meillä on omat huolemme. Ajattelen myötätunnolla niitä, jotka käyttävät huomattavan paljon omaa aikaa perehtyäkseen yhteisiin asioihin. Se ei totisesti yhä monimutkaistuvammassa maailmassa ole helppoa.

Toivon, että vastuunkantajat ja huolien uuvuttamat joskus pääsevät vapauttavalle ja rentouttavalle kurssille ja hyvään olotilaan: Ole läsnä. Hyväksy. Hengitä!

Matti Perälä on Tohmajärvellä asuva teologian tohtori, liikunnan, piirtämisen ja kitaransoiton harrastaja.

 

 

Askeleita Mokinlammelta ja metsärinteiltä

mattiperalaNäkökulmia on monta. Metsä näyttää erilaiselta riippuen siitä, mitä etsii.

Kuva vaihtuu jos kädessä on marjaämpäri, moottorisaha, kompassi, kiikari, kamera tai hirvikivääri. Huomio kiinnittyy eri asioihin.

Metsässä voi liikkua ilman erityisiä tekemisiäkään, voi lähteä mietiskelemään, kokoamaan ajatuksiaan.

* * *

Useimmiten metsässä kulkijan edessä ovat vain pätkät puunrunkoa ja näkyvyyttä muutama kymmenen metriä. Kemien vaaran laki antaa kyllä aineksia laajempaankin perspektiiviin. Iltaisin suorastaan hämmästelee maiseman valoisuutta myös katulamppujen ulkopuolella.

Ja toki Mokinlammelle laskeutumisessa on oma viehätyksensä ja sieltä nousemisessa oma pulssin kiihtymisensä.

Vanhastaan rippikoulussa käytettiin kuvaa, jonka mukaan Jumalaa lähestytään kädet ristissä, toisten ihmisten kanssa kuljetaan käsi kädessä ja luontoa lähestytään kirves kourassa.

Sittemmin kirveen yhteydessä on hoksattu, että luontoon kuuluu sekä hakkuu että istutus – kuten Raamatun alussa opetetaan. Herra asetti ihmisen viljelemään ja varjelemaan. (1. Moos. 2:15).

* * *

Tähän kirjoitukseen antoivat aihetta erilaiset virikkeet sieltä täältä, omat mietiskelyt Tohmajärven metsissä, maakuntalehden huoli kalojen myrkkypitoisuuksista Pohjois-Karjalan järvissä, uutiset metsäalan työpaikkojen määrästä ja näkemykset luonnonsuojelun ja maaseutuelinkeinojen yhteensovittamisesta.

Yhden virikkeen antoi äskettäin Seppo Kääriäisen terhakka kannanotto maaseutuelinkeinojen ja ympäristön varjelemisen kuulumisesta yhteen.

Mielenkiinnolla seurasin myös Enduro-ajajien taidonnäytteitä ja kestävyyttä Tohmajärven mäkien rinteillä elokuussa. Luonnon vastuukäyttöä sekin on.

Samaan aikaan ei kuitenkaan kannata mennä kuuntelemaan lintujen laulua.

* * *

Nämä luonnon antimien ja hoidon kysymykset ovat kaikki Tohmajärven kunnan ja ihmisten elämänkysymyksiä.

Elinkeinojen ehdot ovat samalla elämisen ehtoja. Maalla asumisessa on mieltä vain, jos luonnosta saa elannon ja siitä voi nauttia.

Ylämaalla juttelin pienviljelijän kanssa, joka sanoi, että pitää maiseman elävänä ja tilan hengissä, vaikkei sen pito ole lähelläkään kannattavaa. Sellaisia yrittäjiä löytyy täältäkin. Tohmajärven maisema hengittää vielä.

 

* * *

 

Vastakkainasettelut viljelyn ja varjelun välillä ovat olleet vahingollisia ja viivyttäneet välttämättömien asioiden toimeenpanoa.

Tarkoitan tällä sitä, että yksissä tuumin pyrittäisiin maaseudun elinkeinojen monipuolistamiseen. Maaseudulla on monta ilmettä. Elinkeinot voivat olla mm. bioenergiaa, puuseppä- ja kirvesmiestyötä tai luontomatkailua.

Nämä luontokysymykset pitäisi äkkiä saada normaalin järjen ja arkielämän tasolle. Sanon vain sen, että on tärkeää päästä yhteistoimiin elinkeinojen ja luonnonsuojelun välillä ennen kuin oman katiskan kalat ovat syömäkiellossa.

Sen verran jokunen vuosi sitten yritin perehtyä ympäristötilastoihin, että huomasin, miten vaikean monisyisiä ne ovatkaan. Kestäviin ratkaisuihin vaaditaan paljon sitkeyttä ja tietoa.

* * *

Piirtelen mielelläni maisemakuvia, niitä puunrunkojakin. Taivasta maalatessa tuntuu joskus siltä että oho, tulipas siihen nyt monenlaista väriä. Ja sitten kun tutkailee Kemien mäeltä ilta-auringon sävyjä huomaa, että laihanlaisia ne ovat omat värit Luojan pensselin vetoihin verrattuna. Niin räiskyvät taivaan sävyt!

Omat käsimatkatavarat metsässä ovat useimmiten mietiskely, kartta ja kompassi, virvelikin. Neljä Tohmajärven vettä antoi kesällä maistiaisiksi hauen. Sepä vasta onkin luontomatkailua se! Marjaämpäri voisi olla varusteena useamminkin. Toisaalta, suksikausihan kohta jo alkaa. Toivotan hyvää joulun odotuksen aikaa metsän väelle ja kanssakulkijalle!

Matti Perälä on Tohmajärvellä asuva 64 -vuotias teologian tohtori, liikunnan, piirtämisen ja kitaransoiton harrastaja.

 

 

 

Maailmanlopun sirkus ja Hunttalan Matti

mattiperalaIstuin katsomassa kaksi erilaista kesäteatteria. Ne olivat kuin yö ja päivä, aivan erilaiset esitykset. Silti niistä löytyy jotain yhteistä. Toisessa asia kätkeytyi perinteisen kesäteatterin kansanomaiseen rapsakkuuteen ja toisessa äärimmäisen ankeaan ympäristöön ja nuorten tapaan kyseenalaistaa koko elämänmeno. Molemmat esitykset olivat oikein hyvät.

Kesäteatterien ihmiset ovat tehneet huomattavan hyvää jälkeä ja tarjonneet tuumailtavaa niin kotona Tohmajärvellä kuin Myllykoskellakin. Kiitos Teille, tekijät!

Hunttalan Matin näin aurinkoisella kelillä sunnuntaina iltapäivällä. Jokiteatterin näytöksen katsoin viime viikolla. Esitys alkoi klo 21 ja jatkui puolille öin. Jokiteatterin Maailmanlopun sirkus oli ulkona Kymijokivarressa, toimintansa lopettaneen Myllykosken hiljennetyn paperitehtaan vieressä.

Mustat pilvet vaelsivat taivaalla, vettä tihuutti ja lähimmät katulamput olivat kaukana pimeyden takana.  Näyttämöllä paloi nuotio ja lavastuksena oli romuautoja ja muuta kaatopaikkatavaraa. Kysymyksessä ei siis ollut mikään harmiton kesähupailu.

Ajatuksia herättäviä olivat nämä molemmat teatterit. Hunttalan Matti paljasti huumorin varjolla maailman ja ihmisten raadollisuuden. Matti lupaili ja maalaili mutta sopimuksia ei häneltä osattu vaatia. Siitähän se arkikin Matin ympärillä valkeni. Jokiteatterissa sama asia ilmaistiin suorasanaisesti: ”Valhe miellyttää, totuus on karu.”

Tavoitteeksi ja noudatettavaksi Jokiteatterikaan ei tätä asioiden tilaa esittänyt. Nuoret näyttelijät vain kertoivat miltä maailma heidän mielestään näyttää. Maailmanlopun sirkus oli tupattu täyteen ihmisten ikiaikaisia kysymyksiä. Käsiohjelma niputti nämä sanoiksi: Viha, sielu, julmuus, kone, muisto, rakkaus, hulluus, ahneus, kuolema ja RAHA. Raha oli kirjoitettu ohjelmaan isolla. Ahneudesta ja piittaamattomuudesta näytelmä puhuikin. Nuoret puhuivat rahasta, vallasta, sielusta ja sielun puuttumisesta yön pimeydessä, romuautojen ja muun roinan keskellä.

Yön jo peittäessä näyttämön kuultiin yksinpuhelu vanhuudesta, koskettavasti, omakohtaisesti. Myös puheenvuorot kärsimyksestä ja muistoista puhuttelivat. Näytelmän sympaattisin hahmo oli klovni. Hän oli liikemies joka oli keksinyt hyvän myynti-idean ja havahtui lopulta elämänsä tyhjyyteen. Jätettyään kylmän voiton tekemisen hänestä tuli ihmisten vierellä kulkeva, ukulelea soittava, surumielinen mutta ilmeisen tasapainoinen hahmo.

Tohmajärvellä nautiskelimme ohjaustyön luomasta mutkattomasta sujuvuudesta ja rehevistä ihmistyypeistä. Myös pienen maalaiskunnan pulmat ja tunnot tulivat hyvin esille.

Myllykoskella puhuttiin vakavin äänenpainoin. Pimeässä yössä huudettiin siihen tapaan, että jos ihmisellä olisi sielu, niin se ei ikinä antaisi anteeksi sitä, mitä olemme tälle maailmalle ja ihmisten elämälle tehneet. Katsojalle jäi itämään kysymys oman sielun olemassaolosta ja tilasta.

Yllätyin näytelmän päätöksestä. Nuoret päättivät esityksensä lauluun ”Rakastan elämää”. Laulu tarjottiin suoraan silmiin katsoen ja täysin kurkuin. Yöhön jäi soimaan saksofonin laulua tukeva melodia. Vaikuttava viesti!

Kun teatterissa puhutaan ihmiselle ihmisen äänellä, katsoja sekä viihtyy että ajattelee.

 

Matti Perälä on Tohmajärvellä asuva 64 -vuotias teologian tohtori, liikunnan, piirtämisen ja kitaransoiton harrastaja.

 

Euroopan ja Tohmajärven idea

mattiperalaKevyeksi kesälukemiseksi osui tutkimus ”Euroopan idea”. Heikki Mikkelin kirja on saanut viimeiset rivinsä jo heinäkuussa 1994 Mäntyharjun helteessä. Aikaa kirjoittamisesta siis on, mutta ajatukset ovat tuoreita.

Eurooppalaisuutta on tarvittu ennen muuta silloin, kun näköpiirissä on ollut vihollinen. Useimmiten vihollinen on ollut idässä. Joissakin kartoissa Eurooppa näytetäänkin Aasian niemimaana, jota katsotaan suurelta mantereelta Atlantin valtameren suuntaan.

Euroopan viholliset eivät kuitenkaan ole olleet vain ulkopuolella.  Tällä vanhalla mantereella on vallinnut jatkuva sotien kierre. Rauhan yritykset ovat kaatuneet toinen toisensa perään. Ei ole ihme, että Euroopan kansojen liitosta ja jopa liittovaltiosta on keskusteltu ja esitetty aloitteita ja suunnitelmia jo esimerkiksi 1600 -luvulla.

Tuohon aikaan eurooppalaisuuden vaikutukset ovat olleet tuttuja näilläkin seuduin. Vanhan Tohmajärven historiassa todetaan, että ”Venäjän rajan läheisyys ja eurooppalainen suurvaltapolitiikka tuntuivat konkreettisella tavalla Karjalassa”.

Mielenkiintoista on tuumailla nykykeskustelun juuria. Mitä eurooppalaisuus on ja on ollut? Eurooppalaisuus on tunnetta eli kuulumista johonkin. Ennen muuta se on kuitenkin historian kuluessa ollut taloutta, politiikkaa, uskontoa, taistelua määräysvallasta. Ja useimmiten tuota yhteisyyden tunnetta ei ole ollut. Melko ahkerasti kuitenkin on etsitty yhteisiä arvoja niin uskonnosta, oikeudentajusta kuin teknisestä edistyksestä ja taloudestakin.

Näiden kesämietteiden yksi löytö olikin se, että eurooppalaisuutta ovat talousmiesten, poliitikkojen ja sotapäälliköitten lisäksi etsineet myös filosofit ja kirjailijat. Filosofeja edustakoon tässä Immanuel Kant, joka vuonna 1795 esitti oman eurooppalaisen rauhanajatuksensa. Muutamaa vuotta myöhemmin hän totesi, että Ural – vuoristo on Euroopan itäinen raja. Nykykirjailijoista Milan Kundera puolestaan on hahmotellut ei-saksalaista Keski-Eurooppaa.

Näkemykset ovat vaihdelleet kaikesta. Mihin Moskova/Venäjä kuuluu, onko Englanti Eurooppaa, entä pohjoisimmat alueet tai eteläisimmät? Ihan tarkkaa käsitystä ei ole siitäkään, mitä maita kuuluu Keski-Eurooppaan. No Saksa ja Ranska nyt kumminkin ovat keskistä Eurooppaa. Historian kuluessa eurooppalaisuus onkin ymmärretty hyväksi ja yhteiseksi asiaksi kunhan päätöksentekoa johtaa Ranska tai Saksa – näiden maiden omasta mielestä tietenkin.

Moni nykyisen Eurooppa- keskustelun vinkkeli on historiasta tuttu. Likimain kaikki on aina ollut epäselvää ja ainakin epäoikeudenmukaista. Epäselvää on ollut sekin, mistä puhutaan kun sanotaan sana Eurooppa. Rajat ovat olleet maantieteellisiä, ideologisia, poliittisia, uskonnollisia. Oikeastaan Neuvostoliiton aika on ollut yksi selväpiirteisimpiä. Euroopan raja kulki sosialismin ja kapitalismin välissä.

Heikki Mikkelin asiallisen tutkimuksen äärellä mieli johtui myös Tohmajärvelle. Jäin tuumimaan, että missä järjestyksessä kuulumme mihinkin ja millä perustein. Olen tohmajärveläinen, Karjalan heimoon kuuluva, itäsuomalainen, pohjoismaalainen, eurooppalainen. Olen suomalainen.

Jonkinlainen yhteys Eurooppaan meilläkin on olemassa. Emme enää ole likikään omavaraisia. Lähiruokakin on usein valitettavasti vain kaunis idea. Vaatii aika paljon vaivaa tutkia, mistä mikin juures Suomeen tuotetaan. Ajatusten ja näkemysten juurien selvittely on vieläkin vaikeampaa. Sekä ajatusten juurien että juuresten suhteen olemme hämmästyttävän kansainvälisiä ja riippuvaisia toisistamme. On siis tilausta Tohmajärven idealle.

——-

Matti Perälä on Tohmajärvellä asuva 64 -vuotias teologian tohtori, liikunnan, piirtämisen ja kitaransoiton harrastaja.

 

Mitä aikuiset ajattelevat?

mattiperalaMilloin aikuisilla olisi aikaa ajatella? Tarkoitan siis muutakin kuin arjen täyttäviä työ- tai rahahuolia. Kenen kanssa porista, jos yhtäkkiä alkaa miettiä elämän syntyjä syviä? Kenen kanssa jutella silmiin katsoen, että tällaiselta tämä aikuisen elämä nyt sitten oikeasti tuntuu?

Krokotiilimies – elokuvassa esitettiin sama kysymys. Krokotiilimieshän paljasti paikallisen terapiakäytännön. Puhut vain baarissa kipeimmät asiasi niin baarimies selostaa ne koko kylälle. Aivan tätä elokuvan käytäntöä en nyt tarkoita. Ehkä se toimi elokuvassa ja Australian mantereella. En myöskään tässä nyt kysele ammattiauttajien perään. Tarvitsemme kukin oman tilan ja luotetun kuulijan.

 

+++++

 

Ajankohtaisuutta edustaa tämä hiljainen viikko. Pääsiäinen kristillisen sanoman aiheet ovat vaikeita ja aikuismaisia. Viattoman kärsiminen ei loppunut kaksi vuosituhatta sitten Palestiinassa. Yhtä lailla tähän viikkoon kuuluvat aiheet, joiden soisi olevan kärsimystä yleisempiä. Näitä ovat luottamus, rohkeus ja toivo.

Tällä viikolla voisi uhrata hetken omille ajatuksille. Mistä sitten löytyy se aika ja tapa, joka auttaa keskittymään? Aikavarkaita on paljon. Ei tarvita kuin radio tai telkkari niin hups vaan ja rauhallisen mietiskelyn mahdollisuudet ovat ohi. Ei ihme, että jokin sellainenkin kirjanen on olemassa, että miten opin rauhalliseksi mietiskelijäksi kolmessa minuutissa.

 

+++++

 

Oman ajan kysely voi auttaa myös huomaamaan toiset ihmiset. Kalleinta ja arvokkainta mitä toiselle voimme antaa on oma aika. Lapsen ja nuoren kanssa vietettyjä hetkiä ei mikään muu korvaa. Sekin on tärkeä kysymys, että miten uudet sukupolvet elämänsä näkevät ja kokevat.

Miten asiat sitten ovat omalla kohdallani? Olen ajatellut läpi elämän niin, etten halua matkia ketään. On yritettävä itse punnita asioita, selvitellä perusteita ja löytää oma tie. Yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemuksista on ollut minulle hyötyä. En ole ainoa, joka katsomusten kentällä tuntee orpoutta.

 

+++++

 

Missä me aikuiset voisimme löytää aikaa ja tilaa omaan henkiseen tuulettumiseen? Ehkä alkupisteeksi riittää oma mietiskely tai kahdenkeskinen juttelu. Mitä kumppani sanoo kun kysyt, että mitä tuumit pääsiäisen sanomasta? Lämmittelykysymyksenä voisi olla vaikka, että kuulepas siippani: ”Mitä ajattelet Kiinan ulkopolitiikan nykysuuntauksista?” Ehkä pääsiäinen kuitenkin on tutumpi aihe!

Nuoret saavat nykyisin koulussa aika hyviä valmiuksia keskusteluun ja näkemysten perustelemiseen. He katsovat meitä aikuisia. Nuoret toivovat näkevänsä aikuisista sen, mitä arvostamme.

He toivovat näkevänsä myös sen, missä koemme syvälliset hetkemme. Ja ennen muuta, mitä rakastamme. Arjen huolet ovat usein niin voimat vaativia, ettei meillä riitä jaksamista muuhun ajatteluun.

Ehkä tämä viikko voi auttaa sen vireen löytämiseen, missä hyvät arvot välittyvät eteenpäin.

 

Matti Perälä on Tohmajärvellä asuva 64 -vuotias teologian tohtori, liikunnan, piirtämisen ja kitaransoiton harrastaja.

 

Uusin silmin

mattiperalaOlen kuullut yllättyneitä huokauksia: ”No hyvä, että tänne joku muuttaa!” Tohmajärveläisyyttä on nyt kohta vuosi takanapäin. Yllättyneisyyden lisäksi sanon heti alkuun tärkeimmän: Hyvin olette ottaneet meidän perheen vastaan!

Uusin silmin tätä paikkakuntaa katselen. Maailma ja Tohmajärvi ovat täynnä kirjoittamisen aiheita, valitsen tähän muutaman vieraskirjamerkinnän.

Vuoden tokaisuksi nostan Tietäväisen apulaisrehtorin viisauden: Nuoret ovat täällä sanan päässä. Siinäpä on oivallinen tavoite myös alkavaan vuoteen – meille kaiken ikäisille. Voisimmepa olla aina sanan ja kuulemisen päässä!

Aikuisen on terveellistä omien katsomustenkin uudistamiseksi palailla välillä myös omaan nuoruuteen. Siihen aikaan, jolloin katselemme vanhempaa sukupolvea kriittisin ja vastakkain asettelevin silmin: Ei ainakaan noin! tai: Kyllä minäkin vielä joskus! Nuoruuden ikäkauteen kuuluvat ihanteet.

Millaisia uskon- ja elämänkatsomuksen arvoja välitämme nuorillemme? Arkielämä huolineen tosin täyttää usein niin täysin aikamme ja aivomme, ettemme juuri ehdi tuumiskella. Aika paljon olen tavannut ihmisiä, jotka – ymmärrettävin syin – sanovat, että tuumiskellaan sitten kun on paremmin aikaa. Ja yhtä lailla olen tavannut heitä, jotka ovat havahtuneet siihen, että olisi pitänyt aikaisemmin ottaa itsestä kiinni.

Ihminen on kokonaisuus, johon kuuluu erilaisia kerroksia. Vaikka olen kiinnostunut uskon- ja elämänkatsomusten perusteluista, en kuitenkaan ajattele että uskon- tai elämänkatsomusten ydin olisi väitteitä.

Uskostahan on aina seurauksia ja yhtenä parhaimmista pidän kristittyä, jonka vierellä on helppo hengittää. Väittelyiden sijaan arvostan armollista tilaa. Sellaista voivat luoda lähimmäisten lisäksi kirkkorakennus, musiikki, kuvataide, draama. Positiivisen polun pää voi joskus löytyä, kun pystyy vaikka vain hiljaa hyreksimään.

Myös omien ajatusten ja näkemysten kertomiseen on erilaisia tapoja. Omaa tapaani ovat sanojen lisäksi kuvien tekeminen ja musiikki. Liikunta on myös oivallinen asia paitsi kropalle myös ajatuksille. Olen täällä päässyt palailemaan suunnistusharrastuksen pariin. Suunnistus on kiehtova ja mielenkiintoinen laji ja opettaa nöyryyttä – joka ikinen kerta. Siinä se muistuttaa uskon harjoitusta.

Liikunnan kannalta tohmajärveläisyys alkoi muutoinkin hyvin. Laturetki oli hieno kokemus, vaikka Riikolan mäet olivatkin aika tiukkamutkaisia ja vaativia. Lentopallo ja miesten jumppa kuuluvat myös harrastuspuolen hyviin asioihin siinä missä venäjänkielen aakkosetkin. Kyllä tohmajärveläisistä vireyttä löytyy!

Katselen maaseutua siitä tutusta näkökulmasta, että elinkeinot löytyvät luonnosta. Maakyliin täytyy saada työpaikkoja, siltä osin asioiden pitäisi sujua kuin Talvivaarassa. Luonnon kannalta taas asioiden pitää sujua huomattavasti paremmin kuin Talvivaarassa.

Lopuksi merkitsen tähän vielä muutaman perustiedon tästä kynäilijästä. Olen syntynyt rengin ja piian poikana, juureni ovat rajan pinnassa Etelä-Karjalan Ylämaalla. Tein elämäntyöni seurakuntapappina. Tehtäviin kuului mm. kolme vuosikymmentä kirkkoherran virkaa ja luottamustehtävinä samaan aikaan yhdeksän tuomiokapitulin asessorin vuotta Mikkelissä ja viisi vuotta Kouvolan lääninrovastin tehtäviä. Toiminimeni tehtävien kautta olen tutkaillut erilaisia rakenneongelmia Helsingissä, Vantaalla ja Loviisan seudulla.

Olen ammattilaulajan ja muusikon puoliso. Perheyhtyeemme Neliapila soitti täällä kirkossa isänpäivänä Hyvä hetki- messun. Palaute oli innostuneen myönteinen, Kirkkokuoro Kaiku antoi hyvän pohjan messun yhteislaululle.

Eli: Olen Tohmajärvellä kanttorin matkassa!

——

Matti Perälä on Tohmajärvellä asuva 64 -vuotias teologian tohtori, liikunnan, piirtämisen ja kitaransoiton harrastaja.