Helsingin Sanomat, yms
Koti-Karjala 5.5.2021
Lukijan porinat:
Tietoa ja kuntapolitiikkaa
Maton alle lakaisu ei ole terveellistä kenellekään. Eri mieltä olevien ja asioita erilaisilta kokemuspohjilta ratkaisevien on kyettävä yhteistyöhön. Nuorille pitää voida jättää maailma, jossa sanoihin ja sanojiin voi luottaa.
Valtakunnan politiikka ei anna kaikessa mallia kunnalliseen päätöksentekoon. Valtakunnan tasolla perussuomalaiset, kokoomus, kristillisdemokraatit ja Liike Nyt ovat oppositiossa. Kunnassa ei ole oppositiota. Mikään katsantokanta eli puolue ei voi jäädä sivuun hallituksen ja lautakuntien työssä. Pääministeri Sanna Marinin toiminta hallituskriisissä oli lopulta kuitenkin raikasta katsottavaa. Toimintamallilla on toivottavasti merkitystä myös pienemmille ympyröille eli kotiseudullemme.
Tohmajärvellä on kohtalaisen paljon ja pitkään puhuttu yhden puolueen, keskusta ylivallasta. Nyt rakennetaan tulevaisuutta, joita vielä ei ole olemassakaan. Kunnan tulevaisuuteen vaikuttavat niin keskusta kuin kaikki muutkin. Olennaista on, että kaikki kuntalaiset pysyvät mukana. Eri arvoisuutta luo nyt mm. tietotekniikan käytön jatkuva laajeneminen palvelujen käyttämisessä ja siihen liittyvät suuret erot niin osaamisessa kuin välineissäkin. Tässä tarvitaan kunnan ohjaavaa otetta ja yhteistyötä yritysten ja vapaaehtoisten auttajien kanssa.
Pienessä kunnassa kaikki tuntevat toisensa – tai ainakin luulevat tuntevansa. Yhteistyötä syö luulojen levittäminen. Kun kuulet jonkun olevan jotain mieltä tai toimivan niin ja niin olet vaarassa ryhtyä luulojen ohjaamaksi ja niiden levittäjäksi. Kun kuulet jotain, odota, että voit kysyä asiasta kasvokkain tai soittaa ja kysyä. Ellet voi selvittää asioiden oikeaa laitaa pidättäydy jakamasta luuloja. Valeprofiileja ja identiteettivarkaita ei ole vain netissä vaan tavallisessa arkisessa kanssakäymisessä ja myös kunnan päätöksenteossa. Valeprofiilit ovat aina jonkun toisen töräyttämiä.
Oikean tiedon kaivaminen on työlästä. Iskulauseet ja tuulesta temmattujen mielikuvien leyhyttely tekevät kuntapolitiikastakin vastenmielistä. Vain tosiasioiden ja tutkitun tiedon pohjalle voidaan rakentaa tulevaisuutta luotettavasti. Vastuu on yhteinen.
Sanoin pääministerin toimintaa ja hallituksen esiintymistä raikkaaksi tuulahdukseksi. On kunnioitettavaa, että osataan pitää kiinni omista näkemyksistä ja istua saman pöydän ääreen niitä selvittämään.
Matti Perälä, Teologian tohtori, kuntavaaliehdokas (kesk.), Tohmajärvi
-
Karjalainen, Mielipide 5.5.2021
Yksi uudistus kerrallaan olisi hyvä ja riittävästi
Matti Perälä
Millä tavalla Siun sote ja tiimimalli kuuluvat yhteen? Kerron pari muistikuvaa lähimenneisyydestä, toiselta alalta ja toiselta seudulta.
Kouvolan kaupunki sai uuden ilmeen, kun sen alueeksi tuli vuonna 2009 kuuden kunnan alue. Kyseessä oli iso myllerrys. Ikään kuin tämä ei olisi riittänyt, toteutettiin samaan aikaan siirtyminen tilaaja–tuottajamalliin.
Olin tuolloin kansanedustaja Jari Lindströmin varajäsen uuden Kouvolan tarkastuslautakunnassa ja käytännössä vakituisesti kokousjäsenenä. Näin, koin ja ymmärsin, että hämmennys Kouvolassa oli melkoinen. Varsinkin kun pääasiallinen huomio tuntui kohdistuvan identiteettiin. Nopein uudistus taisi olla poistaa Elimäen kunnan kyltti kuutostien varrelta Lapinjärven rajalta.
Toinen esimerkkini koskee seurakuntien liitosneuvotteluja Mikkelissä, Helsingissä, Vantaalla ja Joensuun seudulla. Päivänselvää oli, että muutoksiin ajoivat talousvaikeudet.
Uudistusta tuntui kuitenkin mahdottomalta pitää peruskysymyksessä. Kiehtovampaa on samaan aikaan heittää ilmoille hallinnon malleja, kuten ajatusta yhdestä seurakunnasta. Julkishallinnossa tuntuu olevan vaikea keskittyä vain perusasiaan ja yhden ongelman ratkaisuun kerrallaan. Varsinkin, kun elämme aikaa, jossa vaikeimmat kysymykset yritetään ratkaista iskulauseilla ja mielikuvilla.
Ei ole ihme, jos nyt hämmentävät niin Siun soten kysymykset kuin maakuntaverkko ja -verokin. Tarvitsemme maakuntaliittoa, mutta emme varsinaisesti elä maakuntaliitossa. Uudistuksia tarvitaan, ja tarvitaan moniakin uudistuksia. Olisipa hyvä saada keskittyä tilanteen arviointiin ja ratkaisuihin. Työ tehdään aina paikan päällä.
Meillä kuntalaisilla on omat velvollisuutemme. Eivät Tohmajärveäkään rakenna jotkut toiset vaan meistä itse kukin. Jokainen tietää, kuinka arvokkaita ovat esimerkiksi oma terveyskeskus ja työhönsä sitoutuneet tutut työntekijät ja toimivat käytännöt. Jokainen varmasti tietää myös, että talousvaikeudet ovat ilmeiset. Tarvitaan laajempaa talouden ja hallinnon yhteistyötä.
Puivan härän menoa ei kuitenkaan pidä turmella. Se mikä toimii, toimii.
-
Pieni avustettu digiaskel
Matti Perälä
Digiloikka on turhan lennokas sana. Pieni avustettu digiaskel voisi olla parempi. Mitä syrjempänä ihminen asuu ja mitä vähäisimmät ovat digilaitteet ja niiden käytön osaaminen, sitä enemmän hän niitä tarvitsisi.
Huomioni kumpuaa ainakin kahdesta lähteestä.
Seurakunnassa olemme nähneet, että syrjään jääminen uhkaa juuri niitä, jotka kipeimmin tarvitsisivat yhteyttä toisiin ihmisiin. Striimausten katsominen jää haaveeksi. Selvästi koetaan myös nälkä saada tavata toisia jumalanpalveluksen yhteydessä ja osallistua ehtoollisen viettoon. Tarvitsemme toisiamme!
Diabetesyhdistyksen toiminnassa olen kokenut saman.
Kirjeen lähettäminen on varmin tapa saavuttaa jokainen jäsen. Nyt tarvitsemme rohkaisua vertaistukeen ja lähimmäisyyteen.
On toki hyvinkin taidokkaita ikäihmisiä, jotka osaavat asioida ja ovat sosiaalisen median saavutettavissa. Digiosaamisesta ei voi enää kukaan jäädä sivuun, mutta mahdollisuus saada apua kuuluu niillekin, joiden sormet eivät enää osu kosketusnäyttöön.
Pienet yhteiset ja avustetut askeleet ovat tärkeitä niin digimaailmassa kuin muussakin elämänpiirissä. Yhteisvastuukeräys 2021 osuu digisyrjäytymisen teemassa ajan hermoon.
Julkaistu: Karjalainen 6.2.2021, Mielipide
--
Etäjoulusta peruspalveluihin
”Pääset seuraamaan jumalanpalvelusta täältä. No, siitä sitten painat kämmenen kuvalla. Hups! Et kuitenkaan pääse. Saat ruudullesi ilmoituksen: ”Tiedoston virustarkistus epäonnistui. Tämä tiedosto voi vahingoittaa tietokonettasi.” Niinpä.
Kenelle tahansa voi tulla pulmia tietotekniikan kanssa. Ja on paljon heitäkin, joita ei ollenkaan tavoiteta sähköposteilla tai kotisivuilla. Silti järjestöjen, pankkien, kirkon, kuntien ja valtion toiminta perustuu yhä enemmän digitekniikan hallitsemiseen.
Kysymykseni on tämä: mistä saamme digiapulaisia läpi vuoden. Melkein kaikki asiointi on nykyisin tietokoneilla. Tiedän kyllä, että vapaaehtoisia auttajia ja kaupallisia palveluita löytyy. Virusvaroitus havahdutti kuitenkin kysymään tätä digiasiaa astetta vakavammin ja laajemmin kuin vain joulun tai jumalanpalveluksen näkökulmasta. Tarvitsemme varmat peruspalvelut. Eli pikemminkin: pääsyn niiden käyttäjiksi.
Kunnan tehtävä on järjestää meille kuntalaisille peruspalvelut. Peruspalveluita ovat terveydenhoito, sosiaalihuolto, opetus ja kulttuuri sekä kuntatekniikka. Vesimittarin lukeman voi vielä ilmoittaa postikortilla, mutta melkein kaikki palvelut edellyttävät ainakin auttavaa digiosaamista. On hyvä, että esimerkiksi Tohmajärven kunnan sivut vastaavat hakuun ”digitaalinen palvelu” ja ohjaavat yhteydenottoon. Kunhan osaa kysyä.
Peruspalveluiden saamiseksi etäjoulu opettaa, että tarvitsemme lahjojaan jakavia tonttuja läpi vuoden. Tarvitsemme auliita auttajia digimaailmaamme yhtä paljon kuin tarvitsemme kotisairaanhoitoa tai maatalouslomittajaa. Ilman digiosaamista peruspalvelut eivät toimi.
Ensimmäiseksi meidän kuntalaisten on luovuttava omasta jahkailusta,siis siitä, että ”enhän minä osaa”. Peruspalvelut ovat meitä varten ja myös meidän vastuullamme. Peruspalveluiden tuottamiseen pitää nykyisin kuulua digiapu – niin, että me kuntalaiset osaamme peruspalvelujen piiriin ja saamme tarvittavaa apua joustavasti. Apuun ovat oikeutettuja hekin, joilla ei ole älykännykkää.
Julkaistu 23.12.2020 Koti-Karjala, Lukijan porinat
--
Mielipide, Helsingin Sanomat
Pitäjän nimen hävitessä sisimpään sattuu
Kun pitäjän nimi häviää, sisimpään sattuu. Haluamme olla kotoisin jostakin tunnistettavasta, käsitettävästä, inhimillisen kokoisesta paikasta.
Elimäkeläinen ei ole kotoisin Kouvolasta, tohmajärveläinen ei asu Joensuussa. Liljendalin ruotsinkielinen ei tunne olevansa loviisalainen.
Reaktiot kuntauudistusta vastaan ovat ymmärrettäviä. Mukana on sekä järkeä että tunnetta, ja molemmilla on oikeutuksensa.
Hallinnolliset ja talouden kannalta välttämättömät yksiköt pitää nyt ymmärtää erottaa kuntien järjellisistä tehtävistä ja identiteetistä. Kuntien menoista suurin osa on sosiaali- ja terveydenhoidon menoja. Tosiseikka on, että monia erikoissairaanhoidon asioita on hoidettava laajalla alueella. On luontevaa, että tätä vastuuta kehitetään isoissa yksiköissä, yhteistyönä ja valtion vastuulla.
Kouvolan syntyessä pari vuotta sitten kiireellisintä Elimäen asukkaan mielestä näytti olevan kuutostien Elimäki-kyltin hävittäminen. Varsin pitkään tilalla olivat tyhjät tolpat. Vasta sen jälkeen alkoi palvelujen karsiminen.
Kuntauudistuksen taustalla uinuu vallan näyttäminen. Miksei voitaisi myös symbolein kunnioittaa pitäjän nimeä, vaikka sen yläpuolelle ruuvattaisiinkin hallinnollisen alueen nimi? Kuka uskaltaisi ajatella ja näyttää miten palvelut oikeasti paranevat tai edes pysyvät ennallaan?
Matti Perälä Tohmajärvi
"Miksei voitaisi myös symbolein kunnioittaa pitäjän nimeä."
---
Mielipide, Helsingin Sanomat
Parisuhteiden pitää olla tasa-arvoisia
Helsingin Sanomat kirjoitti (Kotimaa 29.9.), että eduskunnassa on aloitettu nimien keruu avioliittolain muuttamista ajavan lakialoitteen puolesta. Aloitteen tarkoitus on, että samaa sukupuolta olevat parit voisivat mennä naimisiin.
Aiheesta käytävää keskustelua leimaavat kärjistykset - keskustelu on samalla innostunutta ja sokeaa. Se on myös hämäävää erityisesti silloin, kun käytetään termiä sukupuolineutraali. Avioliitto on sukupuoliasia.
Mies ja nainen ovat solmineet liittoja jo kauan ennen Jeesuksen maanpäällistä vaellusta. Lapsia on syntynyt ja heitä on kasvatettu. Samoin on ollut samaa sukupuolta olevien liittoja.
Hyvä järjestys on yhteiskunnan etu. Avioliitosta puhutaan siten myös tasa-arvon kannalta. Siksi erilaisten parisuhteiden pitää olla tasa-arvoisia. Lain kannalta lain parisuhteista pitäisi olla sateenvarjona. Suhteisiin kuuluisi myös miehen ja naisen avioliitto.
Yhteiskunta voisi säätää erilaisiin parisuhteisiin tasaarvoiset oikeudet, mutta kunnioittaa avioliiton perinnettä ja myös avioliitto-käsitteen perinteistä sisältöä.
Raamatun suhteen on väärä mielikuva, että kristinusko olisi seksuaalikielteinen tai tasa-arvoa vastustava. Kristillinen usko on seksuaalimyönteinen ja ihmisten keskinäistä tasa-arvoa vaativa ja kunnioittava. Jeesus puolusti heikkoja ja vähäosaisia. Samanlainen on hänen kirkkonsa tehtävä. Tulevaisuuden kannalta olennaista on, miten nyt osaamme tukea perheitä ja lasten ja nuorten elämää.
Matti Perälä teologian tohtori
Kouvola
--
Helsingin Sanomat, Mielipide | YDINVOIMA
Ydinvoiman lisääminen tarpeetonta
Sanotaan, että huominen ydinvoimaäänestys on omantunnon kysymys. Miksi on näin? Miksi tämä asia käytännössä on painettu taka-alalle? Kuka meitä oikein ohjaa?
En kirjoita puolueettomasti. Ajattelen, että olisi tutkittava asian suhdetta tuleviin sukupolviin.
Nuoret tarvitsevat työtä ja työpaikkoja. Toivon, että työpaikkojen luominen ja vastuu luonnosta asetetaan etusijalle. Teknologian kehittyminen on riittävän nopeaa, että kasvavakin energian tarve uusilla tuotantotavoilla täyttyy myös teollisuuden tarpeisiin.
Ydinvoima on ollut uuden ajan airut. Nykyään se on vähän työllistävä, kokonaan tuontipolttoaineella toimiva yksikkö. Ydinvoimalaitoksen kotikunnan saama yhteisövero on sille merkittävä mutta maan mitassa laiha lohtu.
Me yksityiset kansalaiset maksamme jo ympäristön hoidosta. Ydinvoiman jätemaksu ja jätelaskujen takuusummat ovat aivan lapsenkengissä. Laskuja on tulossa - ydinvoima ei ole saasteetonta.
Kovin paljon ylpeiltävää ei ole siinä, jos tehdään ratkaisuja, joiden haittavaikutukset työnnetään kokonaan tuleville sukupolville. Tunnen voivani liittää hyvällä omallatunnolla tähän evankelisluterilaisen kirkon katekismuslauseen: "Luonnon tasapainon järkyttäminen on varastamista tulevilta sukupolvilta." Nykyisen teknologisen kehityksen aikakautena ydinvoiman lisääminen on tarpeetonta.
Matti Perälä
Kouvola
---
Helsingin Sanomat, Mielipide
Samat kuvat voi ymmärtää toisin
Tiina Kilpeläinen kuvaili (HS Mielipide 22.2.) varsin hyvin yhteisen katsomusaineen tarpeen. Katsomuksellisen opetuksen pitäisi olla jotain, joka erottamisen sijaan yhdistää ja antaa keskustelualustan.
Katsomuksellinen keskustelu on liian usein sitä, että piirretään kumppanista pilakuva ja osoitetaan se sitten naurettavaksi.
Veli-Pekka Tynkkysen mielipide samalta päivältä oli esimerkki aiheen vaikeudesta ja kiinnitti huomiota tärkeisiin asioihin. Samasta aihepiiristä voisi tosin kirjoittaa myös otsikolla "Uskonnonopetus ihannoi väkivallattomuutta ja arvostaa seksuaalisuutta".
Kerron yhden yksityiskohdan tuosta aihepiiristä. Lapinjärven kirkossa on vuosisatoja vanha, puusta veistetty ristiinnaulittua esittävä krusifiksi. Sen alaosaan on maalattu soikion sisään pääkallo ja sääriluut. Varsin monet huomaavat tämän heti ensimmäisenä. Miten pidän tässä kirkossa iloisen lasten hartauden?
Ahdistukseni helpottui vuosien myötä kahdesta syystä. Aloin oivaltaa ristin katsomisen tarkoittavan sitä, että väkivaltaa ei saa enää lisätä. Väkivallalla kyllästetty lasten maailma kantaa huonoa hedelmää.
Toiseksi oivalsin jotain vuosisatojen takaisesta kuvakielestä. Pääkallo ja luut ovat aikanaan olleet kuvallinen viesti siitä, että Kristus on kuoleman voittaja.
Kumpaankaan ei pidä jäädä makaamaan: ei väkivaltaan eikä kuolemanpelkoon. Katsomukset voivat kehittyä - kehittyminen kuuluu niiden olemukseen enemmän kuin tarrautuminen menneisiin mielikuviin.
Toivon, että katsomuksellisissa aineissa päästäisiin askel eteenpäin. Tämä vain sen kautta, että pystymme aikuisina olemaan hyvä esimerkki nuorille.
Matti Perälä
teologian tohtori
Kouvola
"Miten pidän tässä kirkossa iloisen lasten hartauden?"
---
Itsenäisyyspäivänä 2016, puheenvuoro seppelten laskussa Tohmajärven kirkolla, Matti Perälä
Hyvä Itsenäisyyspäivän sankarivainajia muistava väki! Tällä sankarihautausmaalla kunnioitamme nuorten ihmisten muistoa. Tänään on 99. itsenäisyyspäivä. Perinteen vaaliminen on pysähtymisen ja hiljentymisen paikka.
Muistamme aikaa, jolloin kysymys oli puolustamisesta, yhteisestä puolustamisesta, erimielisyyksien vaihtumisesta yhteiseen tahtoon. Nyt elämme aikaa, jolloin muotia on vastustaminen ja jakautuminen.
Muistamme nuoria ihmisiä, jotka menettivät henkensä tätä maata puolustaessaan.
Nyt tarvitsemme ennen muuta elämän tarkoituksen, työn ja tehtävän nuorille ihmisille. Sitä isänmaa nytkin tarkoittaa. Tarkoitusta, työtä ja tehtävää jokaiselle.
Arvoisa juhlaväki. Kunnioitamme sankarivainajien ja itsenäisen Suomen alkutaipaleen uhreja.
Hyvä, laupias ja armollinen Jumala siunatkoon maatamme ja kansaamme.
---
Keski-Karjalan Veteraanijuhla, Tohmajärven Kemien seurakuntakeskus 27.4.2016 klo 13
Juhlapuhe Teologian tohtori Matti Perälä
Veteraanipäivä on tulevaisuuden päivä!
Veteraanipäivän juhla vietetään sotaveteraanien kunniaksi. Veteraanipäivä on tulevaisuuden päivä. Isänmaa on remontoinnin ja uudelleen rakentamisen arvoinen.
Veteraanipäivän perintö on nuorisomme
Perintömme aiemmilta sukupolvilta on tämä maa: isänmaa ja äidinkieli.
Perintö on nuorisomme. Isänmaa on heidän. Nyt maailman uutisissa puhutaan syrjäytymisestä, sivuun jäämisestä, nuorten ihmisten työntämisestä pois tavallisen elämän mahdollisuuksista. Syvä kuilu vallitsee kansojen hyvinvoinnin ja alikehityksen välillä.
Samasta on kysymys meilläkin. Nykyajan vakavin ongelma syntyy, jos nuoret eivät koe olevansa tämän maan toivo.
Palautetaan arvoonsa toisistamme välittäminen!
Palautetaan arvokkaiksi arkipäivän asiat, työ, ystävät, yhdessä toimiminen!
Palautetaan arvoonsa kansamme nuoriso!
Parhainkin perintö muuttuu hoitamattomana röttelöksi
Veteraani- sana luo mielikuvan ikäihmisestä. Syy, miksi veteraaneja muistetaan, on kuitenkin siinä, mitä nuoret miehet ja naiset tekivät kansamme kohtalon vuosina. Kohtalon vuosina? Niillä tarkoitetaan sota-aikaa. Eivätkö kuitenkin kaikki vuodet ole kohtaloin vuosia, omalla tavallaan?
Perinnön vaaliminen? Asia on sama kuin antaa rakennusten olla sellaisenaan ja lahota paikalleen. Se ei ole perinnön vaalimista. Pitää purkaa, siivota, rakentaa uudelleen. Vain toistaa perintöä on sama kuin jättää se silleen. Parhainkin perintö voi muuttua röttelöksi. Sellainen saa aikaan mielen onttoutta.
Palautetaan arvoonsa kansamme nuoriso!
”Kuunnelkaa tuulen huminaa mutta älkää unohtako hevosta!”
Tiivistä puheen sisällän lainaukseen kirjailija Paulo Coelholta: ”Kuunnelkaa tuulen huminaa mutta älkää unohtako hevosta!” Paulo Coelho, Accran kirjoitukset. Suom. 2013. S. 138.
Tuulen humina on sitä, että etsimme ajatuksiamme, toiveitamme, rohkeuttamme. Sieltä, sisältämme löytyvät myös näköpiiristämme kadonneet aarteet: toisistamme välittäminen, arkipäivän arvostus. nuorison arvostus.
Tilaa julkisuudessa ja samalla meidän mielissämme hallitsevat nyt ääriasenteet, ilmiöt, tunteet. Niiden myötä maailma on muuttunut käsittämättömäksi. On mahdoton ymmärtää, miksi päivän uutiset ovat sellaisia kuin ovat. Ehkä paremminkin: on vastenmielistä kuulla ja nähdä sitä, mitä maailmassa tapahtuu. Millaiseen maailmaan nuoret tuntevat kasvavansa?
Millainen on 2000- luvulla syntyneiden maailma?
Missä olemme henkisesti nyt? Millainen on 2000- luvulla syntyneiden maailma? Sotakin saattaa heille olla jotain, joka oli ennen viime vuosisadan puoliväliä, siis hyvin kaukaista aikaa.
Yleisesti puhutaan siitä, että elämme henkilökohtaisen ja välittömästi saatavan hyötyajattelun aikaa. Vaikeuksissa ovat kaikki, jotka pyrkivät kantamaan laajempaa vastuuta sekä sosiaalisesti että pitemmällä aikavälillä.
On sanottu, että toisten puolesta oman elämänsä uhraaminen on nykymaailmaan sopimaton ajatus. Jo pienempikin yhteisen vastuun kantaminen on vaikea, koska kaikki pitäisi voida mitata välittömällä ja henkilökohtaisella hyödyllä. Julkisuudessa tuntuu olevan kärjekkäitä esimerkkejä siitä, ettei edes neuvotteluihin suostuta yhteisestä sopimisesta puhumattakaan. Kaikki hyvän tekeminen on mahdotonta, ellei koe olevansa arvokas ja hyväksytty.
Uusi tuntematon sotilas!
Jokin aika sitten uutisoitiin uuden tuntemattoman sotilaan tekemisestä. Nykyiset viihteen tähdet ovat 1940 luvun alun tuntemattomia sotilaita! Onko uusi elokuva tarpeen? Tapahtumien selostamisen kannalta ei ole, Vanhemman sukupolven kannalta uusi elokuva ei ole tarpeen.
Ehkäpä kuitenkin jostain henkisistä syistä uudelleen tekeminen on tarpeen. Ehkä siksi, että uudet sukupolvet voisivat samastua sodan kokijoihin ja ymmärtää ettei veljeä jätetä ja että vastuu on yhteinen. Ja että sota on mieletön asia eikä sinällään tee kenellekään yksityiselle ihmiselle hyvää.
”Kuunnelkaa tuulen huminaa mutta älkää unohtako hevosta!” Paulo Coelho, Accran kirjoitukset. Suom. 2013. S. 138.
Mielen uusi strategia
Ihmisen elämässä on omat selittämättömät puolensa, kuin sanattomien tuulten humina. Mutta tarvitaan myös hevosta, voimaa ja työtä. Tarvitsemme uuden mielen strategian. Sellaisen, jonka jokainen muistaa ja jonka mukaan toimii.
Perintömme aiemmilta sukupolvilta on tämä maa: isänmaa ja äidinkieli.
Palautetaan arvoonsa toisistamme välittäminen!
Palautetaan arvokkaiksi arkipäivän asiat
Palautetaan arvoonsa kansamme nuoriso!
Veteraanipäivän juhla vietetään sotaveteraanien kunniaksi! Veteraanipäivä on tulevaisuuden päivä! Isänmaa on remontoinnin ja uudelleen rakentamisen arvoinen!
-
Veteraanipäivän juhla vietetään sotaveteraanien kunniaksi. Kansallista veteraanipäivää ei vietetä voitonjuhlana, vaan sillä on kaatuneiden muistopäivää rauhanomaisempi luonne. Sitä vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1987 osana Suomen itsenäisyyden 70- juhlavuotta. Ehdotuksen veteraanipäivästä teki silloinen pääministeri Kalevi Sorsa ja asian esitteli valtioneuvostolle puolustusministeri Veikko Pihlajamäki.
Lapin sota ja samalla Suomen osuus toisessa maailmansodassa päättyi 27.huhtikuuta 1945. Tämä oli Suomen puolustusvoimien viimeinen sotapäivä. (Wikipedia)
Teologian tohtori, liikunnan, piirtämisen ja kitaransoiton harrastaja
www.kotimaapro.fi
23.10.2014 10:13 - Matti Perälä
Kirkkomme tila ja seurakunnat
Kirkkomme tila
Kirkkomme tila on jotain muuta kuin seurakuntien tila. Se mitä julkisuudessa näkyy keskusteluna kirkosta, on kaukana tilanteesta, jossa seurakunnat toimivat.
Kirkkoaiheiset kohu-uutiset eivät ole seurakuntien elämää
Kirkkoa ovat kohut ja julkkikset. Kohut pyörivät julkkispappien ympärillä, kohu-uutisia ovat esikois- tai vanhoillislestadiolaiset, hyväksikäyttö, seksuaalivähemmistöt, avioliittolaki ja samaa sukupuolta olevat pariskunnat, piispojen kannanotot ja –ottomuudet. Vääryyksistä pitää puhua mutta julkisuus painottuu niin kuin mitään muuta ei olisikaan.
Seurakunnan päivät ovat toisenlaisia. Kirkkomielikuvan julkkisaiheet eivät olleet tänään esillä kirkkokuoron harjoituksessa eivätkä lähetyspiirissä eivätkä sunnuntain messussa – eivät yllättävää (?) kyllä edes nuorten illassa tai rippikoulussa tai päiväkerhon vanhempaintilaisuudessa tai perhekerhossa tai diakonian vastaanotolla. Eivät nuo kirkon aiheet olleet esillä hautaan siunaamisessa viime lauantaina, eivät kastetilaisuudessa ja eivät yllättävää kyllä edes kirkkohäiden puheissa. Urkumusiikkikaan saati gospelbändin soitto eivät viitanneet kirkon poliittisiin puheenaiheisiin. Seurakunnan työntekijöiden kotikäynneillä ja sairaalahartauksissa kohu-uutisista ei ollut puhetta.
Aikuisten elämänkatsomukset mukaan uskokeskusteluun
Jotain pitää tehdä sille, että seurakunnat hakevat lohtua ja turvaa uskosta, joka kirkon kuvassa ei tunnu lainkaan näkyvän.
Yksi ehdotus minulla nyt tässä on. Opetelkaamme toimimaan myös ylätasolla elämänkatsomuksen viestittäjinä. On liian helppoa ja heppoista vain todeta, että omiin mielikuviin nähden kirkon edustaja telkkarin ruudussa oli liian vanhan- tai uudenaikainen.
Jos julkisuustilaa yhtään saa, on opittava perustelemaan. Perustelujen ohuus tarkoittaa sitä, että aikuinen ei saa aineksia pohtia oman uskon- ja elämänkatsomukset perusteluita, arvoja ja asennoitumista elämään. Aikuisilla on kuitenkin katsomuksellista nälkää.
Mikään ei ole niin voimakas viesti kuin aikuinen, joka sanoo, mihin hänen katsomuksensa perustuvat, millaisia arvoja niistä seuraa ja miten niitä itse noudatan. Kumppani näkee perusasennoitumisen sitten sanojan naamasta, silmien ilmeestä, rohkeudesta ja avoimuudesta elämää kohtaan.
Mitä kirkon keskukset tekevät?
Varsin yleisesti sanotaan, että seurakuntien työntekijät ovat indidualisteja, yksinpuurtajia omine näkemyksineen. Siinä se vielä jotenkin käy, koska useimmiten työtä tehdään ja kanssaihmiset kohdataan yksin. Se on kuitenkin surullista, että kirkon uskon kasvot eivät löydä tietä maailmalle.
Onhan toki siitä keskusteltu, että kirkon tiedotuskeskuksenkin pitäisi muuttua kirkon tiedotuskeskukseksi. Kun tiedotusvälineiden ammattitaito kirkon kenttään nähden entisestään ohenee, on tarjottava entistä ponnekkaammin elämänkatsomuksellistettua uskon perustietoa. Kirkolla on paljon hyviä työntekijöitä ja hyvää ammattitaitoa. Maailma ei usko, elleivät he näy yhdessä ja yksissä tuumin.
---------------
www.uutisalasin.fi
Julkaistu 11/12/2013 , kirjoittanut toimitus
Matti Perälä.
Juhlapuheen Tohmajärven itsenäisyysjuhlassa piti teologian tohtori Matti Perälä.
Juhlapuheessaan Perälä peilasi Manuel Castellsin ja Pekka Himasen tekemää valtioneuvoston tulevaisuusselontekoa – Kestävällä kasvulla hyvinvointia.
Perälä totesi puheessaan, että tulevaisuusselonteon hinnan ja tilaustavan taakse on jäänyt raportin pääajatus: arvokas elämä.
Puheessaan Perälä kertoi muun muassa moraalin kaipuusta, joka yhä nykyihmisestä löytyy. Hän myös avasi Himasen ja Castellsin tulevaisuusselonteossa käytettyä termistöä käytännönläheisesti auki; informalistiikka ja inhimillisyys tuskin jäivät kuulijoille enää puheen jälkeen epäselviksi.
------------
Itsenäisyyspäivä 6.12.2013 Tohmajärvi
Arvoisat sotiemme veteraanit! Hyvä juhlayleisö! Herra valtuuston puheenjohtaja!
Millaisen Suomen ja Tohmajärven tahdomme?
Viestin luovuttaminen veteraanilta nuorille on arvokas tulevaisuuden teko. Kunnioitamme 96. itsenäisyyspäivänä aikaisempien sukupolvien työtä, kansamme veteraaneja ja historiaa.
Viime sotien suurimman laskun maksoivat nuoret miehet. Tuntuu järkyttävältä kuulla ja lukea sota-ajan taistelujaksoista ja kuukausista, jolloin kaatuneiden keski-ikä oli 24 vuotta. Sodassa kaatuneiden sankarivainajien nuoren iän näemme omalla sankarihautausmaallamme. Uhri eivät olleet vain nämä nuoret vaan koko perhe, kylät, tuleva elämä. Ville Kivimäen tuore kirja Murtuneet mielet osoittaa sodan inhimillisen varjopuolen ja saa samalla ajattelemaan nuorisoa laajemminkin.
Nuoruus on aika, johon me aikuiset emme oikeastaan näe. Kuulun itse suuriin ikäluokkiin ja nuoruuden muistot ovat 1960-luvun puolivälin ympärillä. Siinä maailmassa viestin vaihtoa aiemmilta sukupolvilta nuorille ei juuri ollut. Taivaanrantaa tummensivat myös tietoisuus joukkotuhoaseiden kehityksestä ja ennusteet luonnon tuhoutumisesta ihmisten ahneuden takia.
Näiden tummien näkymien kautta omassa mielessä alkoivat itää myös kysymykset arvoista. Miksi asiat ovat näin? Miksi maailma on niin välipitämätön sekä ihmisistä että luonnosta.
Tulevaisuuteen ohjautuminen on meidän kansalaisten asia. Päätöksentekoa ohjataan kansalaisten arvoilla.
Kestävän kasvun malli
Valtion taholta tulevaisuutta on hahmoteltu viime aikoina useammallakin tavalla. Lokakuun lopussa julkaistiin Valtioneuvoston tulevaisuusselonteko: kestävällä kasvulla hyvinvointia. Julkiseen keskusteluun tuotiin tämän rinnalla toinen, osin samoilta tekijöiltä valmistunut kansainvälinen ja suomeksi käännetty raportti Kestävän kasvun malli. Sen ovat toimittaneet Manuel Castells ja Pekka Himanen.
Sekä tulevaisuusselonteko että Kestävän kasvun malli löytyvät valtioneuvoston verkkosivuilta. Ne on tarkoitettu niin meille kansalaisille kuin päättäjillekin.
On siis syytä kysyä, onko näissä arvioissa mitään tolkkua.
Keskustelu on kohdistunut julkisuudessa siihen, mitä Manuel Castellsin ja Pekka Himasen toimittaman kirjan tekeminen maksoi ja miten pääministeri sen Himaselta tilasi. Vähemmän on puhuttu sisällöstä, siitä, mitä tarkoittaa kirjan pääajatus - arvokas elämä. Tästä pääajatuksesta - arvokkaan elämän ideasta - avautuvat tutut kysymykset.
Jokaisella meistä on oikeus siihen, että meitä kohdellaan arvokkaasti ja arvostetaan ainutkertaisena persoonana ja ihmisenä. Oikeudentuntoamme loukkaa myös, jos kotiseutuamme ei arvosteta tai koemme isänmaamme joutuneen ei-arvostuksen kohteeksi. Meillä on oikeus puolustaa omaa paikkaamme ja olemassaoloamme, tilaamme, identiteettiämme.
Identiteetti – tohmajärveläisyys, suomalaisuus – on samaa kuin me. Identiteettiämme ei voi ottaa pois.. Pitää kiinnittää huomio siihen, että kaikki muu voidaan viedä, palvelut, rahat, laitokset, välineet. Identiteetti olemme me itse.
Henkisen kestävyyden uudistaminen
Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan haaste ei ole vain sen rakenteellinen ja taloudellinen kestävyysvaje. Yhä enemmän on alettu puhua myös henkisestä kestävyysvajeesta.
Henkinen kestävyysvaje ei ole uusi asia. Jo Raamatun Vanhan testamentin kansan vaellus oli vuorottelua löytämisen ja luopumisen välillä. Löydettiin oikeat arvot ja hyvä elämä ja siinä hyvän keskellä unohdettiin perusasiat. Mekin voimme sanoa, että jos ihmiset uskonnollisesti taustasta riippumatta kunnioittaisivat kymmenen käskyn ohjeita, niin mitään Himasia ei tarvittaisi. En nosta häntä nyt profeettojen luokkaan vaan siihen luokkaan, että perinteisistä asioista on puhuttava joskus uusilla foorumeilla ja uusin sanoin. Arvojen aallonpohjaa ei saa jättää pysyväksi.
Arvojen aallonpohjasta on noustava
Suhtauduin aluksi epäluuloisesti valtioneuvoston raporttiin mutta ajattelen nyt kuukautta myöhemmin, että on tärkeää löytää yhteisiä näkemyksiä ja kansakuntaa ohjaavia arvoja. Ensi alkuun on vaikka vain puhuttava ääneen ihmisten toimintatavoista ja nostettava toisiamme arvostava kohtelu tavoitteeksi niin Tohmajärvellä kuin muuallakin.
Tässä arvokkaan kohtelun kysymyksessä emme voi viitata vain jonnekin toisaalle. Tunnetun sanonnan mukaan valtio ei voi ratkaista ihmisten yksinäisyyttä, koska valtio ei voi ryhtyä kenenkään kaveriksi. Toki edellytyksiä ihmisten väliseen kanssakäymiseen voidaan luoda mutta myös meidän kansalaisten on oltava toimeliaita toistemme lähimmäisiä. Paljolti kysymys on myös henkisestä toimeliaisuudesta eli ilmapiirin parantamisesta.
Ilman luottamusta ei voi toimia. Yrittäjät tuntevat tämän perussäännön hyvin. Yrittäjiltä on oppimista myös siinä, että tarvitsemme laajassa mitassa kuntiemme ja valtion hallintoon ja päätöksentekoon sekä luottamusta että tahtoa onnistua yhdessä. Luottamuksen ja onnistumisen edellytyksiä ovat vastavuoroisuus ja arvokas kohtelu.
Ajattelen usein myös luottamushenkilöiden vaativaa tehtävää. He ansaitsevat paitsi tukistusta myös rutkasti tukea tehtävässä, jonka nykyaikana vaatii paljon aikaa ja perehtymistä.
Inhimillisyys ja informalistiikka
Julkisuuteen asiat tuodaan usein sivistyssanojen kera. Otsikot näyttävät uudissanojen takia vaikeilta, vaikka ovat perimmältään yksinkertaisia ja jokaiselle tuttuja. Otan esille Himasen tutkimuksen termit informalistiikka ja inhimillisyys. Kuulostaa vaikealta, vaikka kysymyksessä on äärimmäisen tuttu tilanne.
Jokainen lienee seissyt jonkin teknisen näyttöpäätteen edessä ja tuumannut, että miten tämä toimii ja miten tästä päästään eteenpäin. Ymmärtääkö kone vain englantia? Vastatusten ovat siis hienosti sanottuna informalistiikka ja inhimillinen ihminen. Miten tietokoneiden maailma ja ihminen pelaavat ja sopivat yhteen? Edistyykö vain informalistiikka vai saako inhimillisyyskin jotain etua teknisestä edistyksestä?
Arvaan, että molemmat saisivat kannatusta tässäkin joukossa siis sekä pelkkä informaatiotekniikan edistyminen että myös sen apu ihmiselle. Pääasia oli kuitenkin sanoa, että tällainenkin laaja ja tieteelliseksi luonnehdittu tutkimus puhuu tutuista asioista.
Maailma muuttuu
Maailma muuttuu nopeasti informaatioteknologian suhteen. Viime vuoden lopulla Kiinassa oli 564 miljoonaa internetin käyttäjää ja 181 miljoonaa blogikirjoittajaa. Kaikista maailman ihmisistä 85% oli matkapuhelimen tavoitettavissa ja 34% :lla oli internetyhteys. Se on informaatiopuolta.
Samaan aikaan informaatioalan kehityksen kanssa 1/5 maailman ihmisistä on ylipainoisia. On esitetty arvioita, että vuonna 2030 masennus on erittäin yleinen sairaus.
Samaan aikaan menee hyvin ja ei mene hyvin, informaatiotekniikka etenee ja inhimillisyys voi huonosti.
Tietämättömyyden verho
Toisista välittäminen ja vastavuoroisuus tekevät elämästä arvokkaan. Välittämistä ja vastavuoroisuutta tutkitaan ja tuumitaan yhteiskunnallisessa keskustelussa käyttämällä apuna ”Tietämättömyyden verhoa”.
Tietämättömyyden verholla tarkoitetaan toimintatapaa, että suunnitellaan ja päätetään yhteisestä elämästä ilman, että vielä tiedettäisiin omaa paikkaa päätöksen kohteena olevassa tilanteessa. Voin siis itse olla millä tahansa paikalla. Tämä on hyödyllinen testi päättäjälle. Nykyoloissa henkilökohtainen itsekkyys ja ahneus saavat aikaan aivan päinvastaisia tilanteita. Tietämättömyyden verholle olisi käyttöä!
Yhteiskunnallisen toiminnan ihanne olisi, että voisimme ainakin kuvitella olevamme itse millä tahansa paikalla tässä ihmisten yhteisössä.
Moraalin kaipuu on olemassa
Yhteinen elämä ei ole vain taloutta vaan myös moraalinen eli oikeaa ja väärää koskeva todellisuus. Päivän uutiset välittävät jäävuoren huippua kertomalla päätöksistä ja niiden seurauksista. Nykyaikana nostetaan yhä enemmän epäkohtia esille henkilökohtaisina onnistumisina tai epäonnistumisina. Lehdissä kirjoitellaan moraalittomasta toiminnasta ja vääristymistä paheksuvaan sävyyn. Moralistisen piikittelyn alle peittyy oikean moraalin kaipuu.
Moraalin kaipuu on kuitenkin olemassa. Monet etsivät elämäntapaa, jossa toteutuisivat oikeus, kohtuus ja totuus.
Itsenäisyyspäivänä voi muistella vanhempien sukupolvien sotilaiden kokemusta siitä, että suomalaisia on johdettava edestä. Niin tapahtuu väistämättä. Meitä johdetaan aina edestä, esimerkkien kautta. Reaktiot ja lööpit väärinkäytöksiä ja ahnehtijoita vastaan ovat oikeutettuja. Niiden julkisuuteen tulon ongelma on siinä, että väärinkäytöksistä muodostuu samalla negatiivista edestä eli esimerkillä johtamista.
Monet näyttävät ajattelevan, että kun kerran nuokin niin itsekkyys ja ahneus ovat kaikille sallittuja. Yhteisen arvopohjan löytäminen on vaikeampaa kuin aiemmin. Myös kirkon ja uskonnollisuuden kannalta tilanne on muuttunut. Perinteisesti Suomessa luterilainen kirkko on edustanut sitä periaatetta, että moraali on kaikille yhteistä, järkevien johtopäätösten kautta syntyvää oikean ja väärän erottelua.
Yhteisen elämän, kansakunnan kannalta on ensiarvoista, että oikeudentunto ei katoa. Jos liian paljon loukataan yleistä oikeustajua vastaan, luisutaan kohti välinpitämättömyyttä yhteisestä hyvästä.
Hyvään tulevaisuuteen päästään vain tekemällä työtä yhdessä ja ottamalla vakavasti yhteiskunnan perimmältään moraalinen luonne. Meidän ei pitäisi mennä paheksunnan tielle vaan ohjata, kannustaa ja arvostaa ihmisiä, jotka antavat oman aikansa yhteisten asioittemme hoitamiseen.
Oikeuden ja kohtuuden me tahdomme!
Yksityiselle ihmiselle vaarallisinta on, jos hän alkaa toimia omaatuntoaan vastaan. Yhteisölle vaarallista on, jos oikeudentuntoa loukataan. Sillä tiellä olemme yhteiskunnassamme ja isänmaassamme olleet nyt liian kauan. Meillä on oikeus odottaa, että ne jotka johtavat meitä edestä tekevät sen kunnioittaen oikeutta ja kohtuutta. Meillä on oikeus vaatia vastuuta ja osoittaa sitä itse.
Meillä on velvollisuus osoittaa, että suomalaisen sanaan voi luottaa. Kuljemme kohti hyvää elämää kun edistämme luottamusta, toisen ihmisen kunnioittamista ja arvoa.
Uuden arvokkuuden aika on nyt. Tahdomme oikeudentuntoisen Suomen ja Tohmajärven!
Jumala isänmaatamme siunatkoon ja ohjatkoon meitä kansalaisia oikeudentuntoon! Hyvää itsenäisyyspäivää!
-
Valtioneuvoston tulevaisuusselonteko. Kestävällä kasvulla hyvinvointia 20130 (30.11.2013)
Manuel Castells, Pekka Himanen (toim.), Kestävän kasvun malli. Globaali näkökulma. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 22/2013 (7.11.2013)
Ville Kivimäki, Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945. WSOY 2013.
Löytyykö tuore tapa puhua uskosta?
Hammaslääkärin tuolissa olen usein havahtunut yksiselitteiseen kysymykseen. Minun yhden hampaani hoitoon tarvitaan korkeasti koulutettu asiantuntija. Kuka on se asiantuntija, joka osaisi hoitaa sielua yhtä huolellisesti ja ammattitaidolla kuin hammaslääkäri potilaan yhtä hammasta? Tällä asiantuntijalla pitäisi olla hallussaan viimeisin ajantasainen tieto ja huolellinen ote tehtäväänsä.
Millaista on ajantasainen tieto ja keskustelu uskonnosta? Viivyn tässä hetken muutaman tuoreimman puheenvuoron äärellä. Kirjojen nimet ovat kirjoituksen lopussa.
1. Yksityiskohtia tutkiva tiede
Kari Enqvist sanoo, että häntä kiinnostaa tiedon ja uskon suhde sellaisena kuin se näyttäytyy reaalisessa todellisuudessa pikemmin kuin filosofien kirjoituksissa. Reaalinen todellisuus voisi tässä tarkoittaa nykyhetkeä, yritystä päivittää uskoa koskevaa keskustelua. Enqvistin lähtökohta on tutkijan asenne, jolle on tyypillistä pyrkimys totuuteen mutta samalla erehdysten ja väliaikaisuuden sietäminen. Parhaimmiltakin tuntuvat teoriat vanhenevat tai osoittautuvat virheellisiksi.
Hän kaipaa kirkolta nöyryyttä ja rehtiyttä. Kirkko alkaisi puhutella, jos sen edustajilla olisi valmius antaa tunnustus: olen erehtynyt. Tiedeyhteisö ja kirkko ovat molemmat totuuden asialla mutta toimintakulttuurit ovat erilaiset.
Kirjaa lukiessa havahtuu siihen, että tiedämme oikeastaan aika vähän siitä, mitä tiedemiehet tekevät. Enqvist kuvailee oman kirjansa teemaa päinvastaisen suunnan tutkimusmatkana: hän on halunnut nähdä mitä uskovat tekevät.
Kari Enqvist toteaa, että myös uskovan ihmisen maailmankuva voi olla tieteellinen. Maailmankuvansa päälle kukin – olipa uskova tai ei-uskova - liittää omia näkemyksiään. Maailmankatsomus on maailmankuva lisättynä etiikalla ja estetiikalla. Kirjoittajaa ärsyttävät raamatunlauseiden hokijat ja heppoinen käsitepuuro. Hän ei sinänsä asetu kirkkoa tai uskoa vastustamaan. Hän vain toteaa, ettei niillä ole hänelle merkitystä – vaikka hän on tehnyt aiheen parissa huomattavan työn, tutustunut kirjoituksiin ja vieraillut erilaisissa uskonnollisissa tilaisuuksissa.
Tiede on nykypäivänä hyvin pienten yksityiskohtien selvittämistä, testaamista, erehtymistä ja uudelleen yrittämistä. Uskonnon maailma on tieteeseen verrattuna niin toisenlainen, että Enqvist ei pidä tieteellistä uskon vastakohtana. Hän viittaa menneisiin vuosisatoihin ja niiden asenteisiin ja toteaa, ettei uskon vastustaja, paha maailma ole sama kuin tieteen maailma. Maailmankuva on yksi asia. Toinen on se, että tieteen tuloksia ja sovellutuksia voidaan käyttää myös pahoihin tarkoituksiin ja silloin on kysymys maailmankatsomuksesta, toimintaa ohjaavista arvoista.
Kirjoittaja on kouliintunut tieteen maailmassa. Siksi hän sanoo, että ”erimielisyys, epäily ja kriittisyys ovat voimia, jotka jalostavat ihmiskunnan ajatuksia”. Kyllä kai näitä taitoja harjoitetaan uskovienkin piireissä. Soisi kuitenkin, että ne tähtäisivät yhteiseen päämäärään ja uskon entistä todempaan ja rehellisempään esillä pitämiseen. Tieteen kovassa maailmassa erilaisuutta ja kovaa kilpailua sitoo yhteinen päämäärä ja tieto siitä, että useimmat tulokset ovat väliaikaisia. Uuden teorian kehittäjä tietää, että hänen keksintönsä tulee vanhenemaan tai jäämään erehdysten koppaan. Tiede on totuusyhteisö, koska sen ideana on koko ajan mennä eteenpäin ja korjata tuloksiaan. Kirkko on totuusyhteisö, koska se on saanut ilmoituksen totuudesta.
Kari Enqvistillä (58v) on mittava tieteellinen ura. Hän on teoreettisen fysiikan ja kosmologian professori ja vuodesta 2010 akatemiaprofessori. Kosmologia on maailmankaikkeuden rakennetta ja historiaa tutkiva tiede. Kohde on siis suurin mahdollinen, vaikka tiedettä kuvaillessaan Enqvist sanoo sen olevan pienten yksityiskohtien parissa työskentelyä.
2. Minun naiivi uskoni
Jari Ehrnrooth ( 53 v) on akateeminen henkilö, kirjailija, kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti. Hän on julkaissut sekä kauno- että tietokirjallisia teoksia. Tietämättä uskon -kirjan yksi teema on rakastuminen. ”Hengellinen etsintäni olin kauan suunnatonta. Sitten rakastuin.”
Helsingin Sanomien arvostelija Jussi Ahlroth totesi 2.12.2012, että kirja on ”eräänlainen tunnustus”. Ehrnroothin kirjan keskeinen käsite on ”uskontunto”. Hän tuntee kristillisen perinteen ja esimerkiksi luterilaisen kirkon tunnustuskirjat. Kirjan paras anti on yksilöllisyys. Hänen maailmansa on fyysinen, juokseminenkin on hartautta. Kirjoittaja liikkuu sujuvasti filosofian maastossa ja rakentaa ristiriitaisiakin mielikuvia: ”Minusta on selvää, että Jumala ei ole olemassa. Hän on jotakin muuta.”
Ehrnrooth päivittää uskonnollista keskustelua uskontunto -käsitteensä avulla yksilölliselle kokemisen tasolle. Jollain tavalla tämä on oleellinen uusia uskontokeskustelun kirjoja yhdistävä tekijä. Kirjasta voi sanoa, että se sopii nykyihmiselle, yksilölliselle pohdiskelijalle ja kokijalle. Tekijä antaa myös älyllistä haastetta tyyliin ”uskonnottoman uskon tunnustus”.
Ehkä Hesarin arvostelija ei oikein tiennyt mitä uskon tunnustaminen voisi olla, siksi ”eräänlainen” tunnustus on hyvä luonnehdinta. Ehkä se voisi olla uskovan nykyihmisen tavoite: pukertaa ilmoille oma, naiivi tunnustus. Jari Ehrnroothin kirjan äärelle omakohtaisuus puhuttelee, vaikka/koska hän samalla liikkuu sujuvasti myös perinteen maastossa
3. Totuus ei ole pysäytetty nykyhetki
Perinne kuuluu uskoon mutta usko ei ole vain perinne. Johannes Ojansuu liittyy tieteen ja totuuden ymmärryksessään ajankohtaiseen teemaan, johon Enqvistin yhteydessä jo viittasin. ”Totuus ei ole pysäytetty nykyhetki vaan sillä on paitsi historiansa myös tulevaisuutensa. Järkevä tieteellinen tieto vapauttaa meidät paitsi luulosta niin myös varmuudesta.”
Johannes Ojansuu (51 v) on filosofi, filosofian opettaja ja kirjailija. Hänen tutkimuskohteinaan ovat filosofinen antropologia ja mielen filosofia. Ojansuu viittaa myös yleisemmin elämäntapamme aiheuttamiin ongelmiin: Kartta, jonka ”totuuksillamme” (kasvu, tehokkuus, piittaamattomuus) olemme piirtäneet, ei ehkä enää ole luvatun vaan tuhoutuvan maan kartta.
Humanismin ydin on ihmiseksi tyytymisessä, ei sen voittamisessa. Ojansuun viesti on ymmärrys ihmisen rajallisuuden siunauksesta. Ojansuu sanoo, että oikeaoppisuuden ja varmuuden hylkäämistä voidaan pitää yhtenä armollisuuden ulottuvuutena.
Ojansuun kysymykset ovat olennaisia ja avoimia: Mitä minun Jumalalleni on tapahtunut? Onko jotain, jota voisin kutsua Jumalaksi? Miten Jumala meille - nykyaikana - paljastuu ajattelussamme?
4. Millainen on luonteva tapa puhua Jumalasta?
Anna Kontula toteaa, että vuosituhantisessa ketjussa hänen sukupolvensa on ensimmäinen, jolla ei ole luontevaa kosketuskohtaa uskontoon. Hänen kirjansa on rohkea, helppolukuinen ja syvällinen apu uskontokeskusteluun
Anna Kontula on porilaissyntyinen, 35 -vuotias Vasemmistoliiton kansanedustaja, yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkija.
Kontulan lähtökohta on ilmeisen oikea arvio suomalaisesta uskontokeskustelusta: sitä ei juurikaan ole. Hän sanoo pyrkivänsä ymmärtämään uskon sisäistä dynamiikkaa ja välttää ”uskontotieteen ja vakaumuksellisen ateismin ulkopuolisuudet”.
Kirja on kahden ihmisen, Saaran ja hänen tätinsä Astan keskustelu. Asta lähetti Saaralle ikonin, jonka Saara tuli palauttamaan. Siitä aukeni syvällinen keskustelu uskon selittämättömästä salaisuudesta. Asta toteaa, että nöyryys on hengellisen etsinnän tärkein työväline. Juuri tästä kirja kertoo.
Mikä on luonteva tapa puhua Jumalasta? Tätä jäin miettimään. Asta toteaa, että puuhakkaiden seurakuntien ohessa elää hiljaisuuden ja vetäytymisen perinne. Kirkkokin samaistui uuden ajan tieteen maailmaan ja ryhtyi arvioimaan Jumalasta esitettyjä väitteitä tosina tai epätosina. Näin hukattiin tuo toinen tapa, hiljaisuuden ja mystiikan monitulkintainen ja kokemuksellinen usko.
Yhteenveto
Näitä teoksia lukiessa mieleen piirtyy muutama oiva tienviitta: nöyryys ja rehellisyys, omakohtaisuus, oman rajallisuuden hyväksyminen. Ajankohtaisuus on sen ymmärtämistä, että usko elää hiljaisuudessa ja oman rajallisuuden kokemuksessa. Usko ripustautuu sanaan mutta ei ole vain puhetta. Ei edes ajankohtaisinta mahdollista puhetta. Mutta kuitenkin: omakohtaista juoksemista, hiipimistä ja pää pystyssä kävelyä. Minulla on tällaisena ja näillä tunnoin oikeus olla kristitty!
-
Kari Enqvist, Uskomaton matka uskovien maailmaan. WSOY 2012
Jari Ehrnrooth, Tietämättä uskon. Kirjapaja 2012
Anna Kontula, Mistä ei voi puhua. Kirja uskosta ja uskonnosta. Into 2012.
Johannes Ojansuu. Pyhyys. Rajalla oleva ihminen. WSOY 2004.
Karjalainen, Mielipide 7.9.2012
Matti Perälä
Tohmajärvi
Kunnanvaltuustossa ei ole oppositiota
Ihmisillä on omat puoluevalintansa. Parempaakaan tapaa
pitäjän/kaupungin asioista päättämiseen ei ole olemassa. Ihmiset
järjestäytyvät puolueittain, sekä ehdokkaat että äänestäjät. Puolueet
eivät kuitenkaan paikallistasolla ole juuri muuta kuin järjestäytynyt
tapa valita päättäjät.
Vaahtoamiset ja leimat vähentävät ennestään halua ehdokkuuteen ja
äänestämiseen. Arvelen, että on kohtalaisen vähän ihmisiä, joille
puolue on elämän ykkösasia. Puolueet kuuluvat yhteiskuntaan mutta oman
kunnan asiat ovat arkipäivää. Hallitus ja oppositio kuuluvat
eduskunnan työhön mutta eivät kunnan/kaupunginvaltuustoon.
Meneillään on merkillinen prosessi. Tuntuu siltä kuin valittaisiin
ihmisiä päättämään eurosta tai Suomen johtamisesta. Nyt valitaan
ihmisiä, jotka päättävät esimerkiksi tohmajärveläisten asioista omassa
kotikunnassaan.
--
Lily.fi
Koppelovaaralainen paruusia
Pohjois-Karjalan kylän elämä muutama vuosikymmen sitten on toisenlaista kuin nykymeno Kehä III:n sisäpuolella tai kaupunkinuorison elämäntapa suuressa maailmassa. Tämän tarinan ”Sieppari ruispellossa” on erilainen kuin J.D.Salingerin henkilöt mutta elämän maku on käsin kosketeltavan verevä.
Heikki Turusen kirjan kieli on värikästä ja rajua. Puhuivatko esi-isämme näin karkeasti toisilleen? Kohdeltiinko sisällissodan Suomessa näin kaltoin on oman kylän ihmisiä? Kyllä kohdeltiin – muuallakin kuin Koppelovaarassa. Romaanin nimi on ”Tie, totuus ja elämä”. Jeesuksen sanat sopivat hyvin kuvailemaan arkielämän kiemurat.
Pekka Miettisen murhan alkutahdit lyötiin pirtin lämmössä ja loppupätkät raa’asti järven jäällä. Sisällissodan traumat ovat Suomessa kestäneet sukupolvien yli – Heikki Turunen kertoo tämän selkokielellä. Kirjan lukemisesta kannattaa pidättäytyä, jos tuntee saaneensa jo liikaa ihmisten pahuuden kuvauksia.
Jeesuksen vertaukset ovat aikanaan liittyneet arkielämään. Tämän romaanin tie on lapioin ja konevoimin tehtävää tietä mutta romaanin myötä se kasvaa myös totuuden tieksi ja lopulta sovinnon ja elämän merkiksi.
Grönroos ei ole Jeesus mutta tapahtumien, totuuden ja elämän kaivamiseen esille riittää, että hän voisi olla Jeesus. Koppelovaaralainen paruusia on kaikessa kuvitteellisuudessaan mitä väkevin tosiseikka. Isien pahat teot kantautuvat kolmanteen ja neljänteen polveen ja heiluttelevat koko kylän elämää.
Tiekokous on Jeesuksen läsnäololle toki Turusen luoma omaperäinen ympäristö mutta toimii sukupolvien traumojen katkaisussa hyvin.
Heikki Turunen, Tie, totuus ja elämä. WSOY 2012.--
Elimäen Sanomat, Hiljenny hetkeksi -hartaus 29.8.2012
On tärkeää oivaltaa uskon ydin
Kartan ja kompassin kanssa kulkeminen ei ole koskaan täydellistä. Huippusuunnistajatkin tietävät, että jossiteltavaa jää aina. Tuon kun olisin huomannut niin…
Periaatteessahan suunnistaminen on helppoa: kaikki menee hyvin kun tossut ja järki kulkevat samaa vauhtia. Sama pätee tietysti elämään sen arkitasollakin. Liian kiireisten tossujen aikakaudella tarvitaan pysähtymisen ja suunnan tarkistamisen hetkiä.
Täydellisyyden tavoite on hyvä mutta asenteena toisia ihmisiä kohtaan täydellisyyden vaatiminen vie mahdottomuuksiin. Täydellisyys kuulunee niihin asioihin, joita mielikuvissa liitetään myös Raamattuun tai kristitynkin malliin. Usein niin tapahtuu hyvin harhaanjohtavalla tavalla. Kristitty ei tarkoita virheetöntä ihmistä. Virheettömiä ihmisiä on juuri niin vähän kuin suunnistajat tietävät niitä olevan harrastuksensa pohjalta: ei yhtään.
Jeesuksen vuorisaarna sisältää kuitenkin kehotuksen: Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.” (Matt 5:48). Tämä Jeesuksen ohje ei kuitenkaan liity virheettömyyteen sillä tavoin kuin yleensä ajattelemme. Sen pohjana on kehotus rakastaa vihamiehiäkin ja ymmärtää tasa-arvoisen kohtelun arvo.
Jeesuksen perustelu nousee luonnosta: Aurinko paistaa samalla tavoin niin hyville kuin pahoille. Sade kastelee samalla tavoin niin hurskaat kuin jumalattomatkin. Ihmisenkin pitää kohdella toisia samalla tavoin - tasa-arvoisesti. En usko että tälläkään saralla kukaan yltää täydelliseen käytökseen. On kuitenkin tärkeää oivaltaa asian ydin.
Kristinuskon perusasia on rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen. Uskoa koskevat yleiset mielikuvat painottavat usein kaikkea muuta. Siksi on hyvä tulla nyt kirkkoon ja hetki pysähtyä perusasioiden äärelle, rukoilla ja jatkaa elämän suunnistusta.
Matti Perälä
Helsingin Sanomat, Mielipide 16.7.2012
Katsomuksia ruodittava vapaammin
Matti Perälä Tohmajärvi
Elämänkatsomustieto tuli Suomen kouluihin vuonna 1985. Oppiaineen paikka uskonnonopetuksen vaihtoehtona on osaltaan tehnyt termistä elämänkatsomus ikään kuin uskon tai uskonnon vastakohdan.
Osin syy on historiassa. Oppiaineen nimi oli uusi, mutta sen paikka oli pääpiirteissään entinen: se korvasi uskontokuntiin kuulumattomille annetun opetuksen eli uskonnonhistoria ja siveysoppi -oppiaineen. Yleisessäkin kielenkäytössä usko ja elämänkatsomus tuntuvat yhä kulkevan ikään kuin vastakohtina.
Katsomusten opettaminen on kuitenkin sekä vaativaa että elintärkeää. Läheistä sukua elämänkatsomustiedolle on ruotsalaisessa Uppsalan yliopistossa harjoitettava uskon- ja elämänkatsomustieteellinen tutkimus. Kyseessä on monitieteinen tutkimusala. Samaan tapaan monitieteisenä Suomessa luonnehditaan yleissivistävän katsomusopetuksen kehittämishanketta.
Jukka Petäjän Lauantaiessee "Usko haihtuu kuin vanha känni" (HS Kulttuuri 14. 7.) oli katsomusten aluetta koskien avaava puheenvuoro. Katsomukset eivät ole vain joko tai -asioita, vaan kysymyksessä on ihmisen koko elämä erilaisine ulottuvuuksineen.
Katsomusten opettaminen on kuitenkin sekä vaativaa että elintärkeää. Läheistä sukua elämänkatsomustiedolle on ruotsalaisessa Uppsalan yliopistossa harjoitettava uskon- ja elämänkatsomustieteellinen tutkimus. Kyseessä on monitieteinen tutkimusala. Samaan tapaan monitieteisenä Suomessa luonnehditaan yleissivistävän katsomusopetuksen kehittämishanketta.
Jukka Petäjän Lauantaiessee "Usko haihtuu kuin vanha känni" (HS Kulttuuri 14. 7.) oli katsomusten aluetta koskien avaava puheenvuoro. Katsomukset eivät ole vain joko tai -asioita, vaan kysymyksessä on ihmisen koko elämä erilaisine ulottuvuuksineen.
Suppean katsomuskuvan esillä pitäminen ei tee oikeutta kansalaisten arkipäivälle. Olisi sen sijaan hyödyllistä tuoda esille uskon- ja elämänkatsomukset monimuotoisemmin ja yksilöllisemmin. Esille tuojina voisivat olla sekä uskonnonopetuksen puolustajat että vastustajat. Sekä uskonnon että elämänkatsomusten sisältä löytyy teoreettisia perusolettamuksia, keskeisiä arvoja ja eettisiä periaatteita, samoin kuin jonkinlainen "perusfiilis" (rohkeus, toivo, luottamus ynnä muuta) elämää kohtaan.
Yhteiskunnan kentässä aatteelliset aaltoliikkeet kulkevat laidasta toiseen. Yksityisen kansalaisen olisi hyvä oppia ruotimaan omaa katsomustaan nykyistä vapaammin ja väljemmin.
Helsingin Sanomat 13.5.2012
Ihmisen sydämessä on vain yksi äiti
Äiti hyräili. Askareissaan sisällä tai ulkona hän hyräili. Tämä on hyvä muistoni.
Maailma on nyt toisenlainen. Meitä, isiä, äitejä ja isovanhempia muokkaa ympäristö, jossa pitää olla kyvykäs, nopea ja asioita haltuun ottava. Siihen maailmaan, jossa pientilan äiti hääri askareissaan, tuskin on paluuta.
Aikuisen ihmiskäsitystä ja elämänkatsomusta pohditaan usein muusta kuin äitinä ja isänä olemisen näkökulmasta. Kun kuuntelee hautajaisissa muistoja ihmisissä, niin hämmästyy.
Niissä ei niinkään muistella komeaa uraa vaan sitä, että pappa paistoi hyviä lettuja tai että mummon kanssa oli kiva jutella. Tai että äiti oli läsnä – ankarana ja hellänä.
Julkikuvat äidin ja isän olemisen tavoista ovat hämmentäviä ja kovia. Ne ovat kuin malleja tai mannekiineja – kauniita mutta liian laihoja elääkseen normaalia elämää.
Normaalilla tarkoitan sen palauttamista, mikä meissä ihmisinä on sekä biologista, rajallista että perustavanlaatuista: synnymme äidistä.
Hellan äärestä voi löytyä muitakin, mutta sydämessä on vain yksi äiti.
HS - Mielipide - 19.2.2012
Pitäjän nimen hävitessä sisimpään sattuu
Kun pitäjän nimi häviää, sisimpään sattuu. Haluamme olla kotoisin jostakin tunnistettavasta, käsitettävästä, inhimillisen kokoisesta paikasta.
Elimäkeläinen ei ole kotoisin Kouvolasta, tohmajärveläinen ei asu Joensuussa. Liljendalin ruotsinkielinen ei tunne olevansa loviisalainen.
Reaktiot kuntauudistusta vastaan ovat ymmärrettäviä. Mukana on sekä järkeä että tunnetta, ja molemmilla on oikeutuksensa.
Hallinnolliset ja talouden kannalta välttämättömät yksiköt pitää nyt ymmärtää erottaa kuntien järjellisistä tehtävistä ja identiteetistä. Kuntien menoista suurin osa on sosiaali- ja terveydenhoidon menoja. Tosiseikka on, että monia erikoissairaanhoidon asioita on hoidettava laajalla alueella. On luontevaa, että tätä vastuuta kehitetään isoissa yksiköissä, yhteistyönä ja valtion vastuulla.
Kouvolan syntyessä pari vuotta sitten kiireellisintä Elimäen asukkaan mielestä näytti olevan kuutostien Elimäki-kyltin hävittäminen. Varsin pitkään tilalla olivat tyhjät tolpat. Vasta sen jälkeen alkoi palvelujen karsiminen.
Kuntauudistuksen taustalla uinuu vallan näyttäminen. Miksei voitaisi myös symbolein kunnioittaa pitäjän nimeä, vaikka sen yläpuolelle ruuvattaisiinkin hallinnollisen alueen nimi? Kuka uskaltaisi ajatella ja näyttää miten palvelut oikeasti paranevat tai edes pysyvät ennallaan?
Matti Perälä
Tohmajärvi
Etelä-Saimaa
Kirkkoveroa kuluu yhteiskunnallisiin tehtäviin
30.12.2011 4:00
Raul Lehto (ps.) kirjoitti hyvin kirkosta otsikolla ”Homoilta vaaransi kirkon talouden” (Lukijat 24.12.). Talous ei ehkä kuitenkaan ole kirkon suurin uhka. Suurin uhka on kuilu kärjekkäiden näkemysten ja kirkon käytännön työn välillä. Kuilu nakertaa kirkon olemusta ja kansankirkon tehtävän ymmärtämistä.
Kantapään kautta olen viime aikoina opetellut sekä kirkon että poliittisen kielenkäytön ilmapiiriä. Olen jäänyt kirkon työstä eläkkeelle. Keväällä tein opintomatkan politiikkaan vihreiden eduskuntavaaliehdokkaana.
Raul Lehto kirjoitti hyvin kansankirkon työtavasta. On monia toimintoja, joita tehdään kyselemättä erikseen, kuuluuko esimerkiksi perheneuvonnan, sairaalasielunhoidon tai yleensä diakonian asiakas kirkkoon vai ei. Tässä mielessä seurakunta ei ole suljettu, aatteellinen yhdistys. Seurakunnalla on tehtäviä, joita nykyajan historiaton tapa ottaa asioihin kantaa ei ollenkaan näe.
Jos yhteiskunta hoitaisi hautaustoimen ja arvokkaiden kirkkorakennusten hoidon, voitaisiin seurakunnat asettaa muiden yhdistysten rinnalle. Se aika ei kuitenkaan ole näköpiirissä, ja syyt ovat taloudelliset. Liki puolet seurakuntien jäsenten kirkollisverosta kuluvat kirkon edellä mainittuihin ja muihin yhteiskunnallisiin velvoitteisiin.
Lyhyen puoluekokemuksen perusteella hämmästelen, miten kannanotot voivatkaan olla yksioikoisia. Esimerkiksi käy hyvin Lehdon mainitsema tv:n homoilta-keskustelu, jossa kirkon kantaa tuntui esittelevän puolueen edustaja, ei vaatimattomammin esiintynyt kirkon piispa eikä pappikaan. Kärjekkäät näkemykset saavat huomion. Mikään puolue ei kuitenkaan edusta kirkkoa. Tai toisinpäin: kaikissa puolueissa on kristillisen seurakunnan jäseniä. Puolueiden kannattajissa on tietenkin myös muiden uskontokuntien jäseniä samoin kuin uskonnottomia.
Minusta seurakuntien aktiivit saisivat näkyä reippaammin eri puolueissa. Meidän pitäisi löytää keskustelukulttuuri, jossa kirkko saa olla kirkko ja puolueet puolueita. En ainakaan itse ajattele vaikka hautaan siunatessa, että tässäpä siunaan äärioikeistolaista tai vasemmistolaista tai ihan keskustalaista. Kristuksen sovitustyön kärki on ihmisessä muulla tavoin kuin puoluekartan mukaan. Niin on kansankirkon työ kokonaisuudessaan.
Matti Perälä
Kouvola
